Mestari Johann Sebastian Bach.

Tässä tuokiokuvassa siirrymme hetkeksi Tanskan Jyllantiin, Ribe-joen suistoon Pohjanmeren rantaan, Tanskan vanhimpaan - jo 700-luvun alussa perustettuun - Riben kaupunkiin ja ajassa vetäydymme kesäkuuhun 1984. Tässä Tanskan vanhimmassa kaupungissa ja vilkkaassa kauppapaikassa on historiallisesti merkittävä katedraali, Pyhän Katariinan kirkko, jonka rakennustyöt laitettiin alulle n. vuonna 1150 piispa Eliaksen aikana. Samalla paikalla on ollut jo puukirkko vuodesta 860 lähtien. Tämän kirkon perusti aikanaan lähetyssaarnaaja ja munkki Ansgar, joka päätyi myöhemmin Hampuriin arkkipiispaksi.

Kirkon urkufasadi on peräisin vuodelta 1635 ja sen on valmistanut Johan Heide, itsekin kuuluisan urkujenrakentajan oppipoika aikanaan. Itse kirkko on palanut melko pahoin vuonna 1402, mutta  Riben kaupungin tulipalossa 3.9.1580 katedraali kuitenkin säilyi pahemmilta vaurioilta. Vuonna 1536 Tanska siirtyi luterilaiseen uskontoon ja tällöin katedraali suljettiin ja se oli jonkin aikaa ilkivallan ja laiminlyöntien kohteena. Nykyisinkin käytössä olevat urut peruskorjattiin vuonna 1973 ja ne ovat viisikymmentä äänikertaiset (neljä sormiota ja jalkio).

Pyhän Katariinan katedraali.

Urkuoppaaksi tähän loistavaan katedraalin otamme luonnollisesti ja itseoikeutetusti urkutaiteilija ja professori, 14.3.1920 Lohjalla syntyneen Gustaf Edvard Enzio Forsblomin (kuollut Vantaalla 10.2.1996) ja musiikki on tietysti takuuvarmaa Johann Sebastian Bachin urkumusiikkia. Enzio Forsblom pääsi jo vuonna 1938 Sibelius-Akatemiaan professori Elis Mårtensonin oppiin urkujensoitossa ja Elis Mårtensonin oppi-isä taas oli Oskar Merikanto. Mårtensonin kouluttamia urkureita olivat mm. Tauno Äikää, Tapani Valsta ja Taneli Kuusisto. Enzio Forsblom suoritti urkudiplomin vuonna 1948 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuona 1949. Kiihkeät opinnot jatkuivat urkujen äärellä vielä Kööpenhaminassa ja Pariisissa, kunnes vuonna 1957 hän väitteli filosofian tohtoriksi Åbo Akademissa. Ensikonserttinsa Forsblom piti vuonna 1948 ja vuosina 1949-1969 hän toimi urkurina Helsingin eri seurakunnissa.  Sibelius-Akatemian urkujensoiton professorina Enzio Forsblom toimi vuodet 1969-1986 - koulutti mm. Tampereen tuomiokirkon pitkäaikaisen urkurin, Matti Hannulan - ja Åbo Akademin musiikkitieteen dosenttina hän toimi myös. Forsblom konsertoi ahkerasti myös ulkomailla ja levytti melko runsaasti varsinkin Johann Sebastian Bachin musiikkia, josta syystä hänet muistetaan erityisesti Bachin asiantuntijana erityisesti. Enzio Forsblom ennätti suunnitella yli kahdetkymmenet urut uransa aikana (tunnetuimmat lienevät Helsingin Finlandia-talon urut) ja hän kunnostautui myös Hufvudstadsbladetin arvostelijana. Vuodesta 1959 hän oli arvonimeltään director musices ja Pro Finlandia-mitalin hän sai vuonna 1966. Enzio Forsblom avioitui Ulpu Tuulikki Laikkalan kanssa  vuonna 1947 ja heille syntyi kaksi lasta, Erik (1948) ja Evalis (1952).

Professori Elis Mårtenson.

Diplomilaulaja ja -urkuri Matti Hannula.

 

Kesäkuussa 1984 Enzio Forsblom palasi jälleen kerran Tanskaan ja levytti Riben Pyhän Katariinan katedraalissa levyllisen Johann Sebastian Bachin ihmeellistä urkumusiikkia. Äänitysinsinöörinä sekä levyn tuottajana ja myöhemmin myös digitaalisen editoinnin suorittajana toimi Bertil Alving. Aikanaan tästä levytyksestä valmistui tietysti vinyylilevy, joka on sittemmin masteroitu uudelleen cd-levyksi. Levy lienee yhä edelleen saatavissa joko hyvin varustetuista musiikkialan levyliikkeistä tai ainakin tallenne löytyy kirjastojen kautta kuunneltavaksi, suosittelen lämpimästi. Levyltä pääset hyvin tutustumaan tämän historiallisen katedraalin akustiikkaan ja urkujen sointiin. Viimeiset sanat tässä tarinassa jäävät Enzio Forsblomille, joka valaisee omalla tavallaan levyn tekotunnelmia levykannen tiedoissa seuraavasti:

"Tämä huoneeni on kyllä pienin missä milloinkaan olen asunut. Jos astun yhden askelen sängyltä, joka on kiinnitetty seinään, törmään pieneen pöytään, ja jos menen siitä askelen oikealle, olen ovella. Katto taittuu jyrkästi seinäksi kohti lattiaa, jonka tasassa on pieni ikkuna. Ovi on matala ja narisee, siitä pääsen portaisiin. Seinässä on kaiteena paksu köysi, josta kiinni pitäen ujuttelen alas jyrkät ja kapeat askelmat; kenkien korot mahtuvat niille juuri ja juuri. Talo on 1600-luvulta, kaupungin somimpia.
Sitten kuljen kapeita katuja. Onkohan haikara pesässään, joka sillä on kauempana erään talon katolla? Tunnen myrskyävän meren etäisen tuoksun - sitten olenkin perillä kirkossa ja soittimen luona. Soitin on ylhäällä omassa pesässään keskellä kauniisti ruoditettuja keskiaikaisia hoveja. Silmäni seuraa hetken aikaa holvien, ikkunoitten ja kaarikäytävien linjojen leikkiä. Olen nyt sillä rajalla, jonka toisella puolen on hiljaisuus, toisella puolen ne äänet jotka minun on määrä singota tähän tyhjään tilaan kypsymään, kypsymään tässä täydellisessä akustiikassa. Viinirypäleestä tulee jaloa viiniä.
Pitelen käsissäni Bachin h-mollipreludia ja fuugaa. Tämän teoksen mielen ja ajatuksen kanssa olen kamppaillut vuosia. Ehkä näen sen nyt selvemmin, sen ajatuksen ja mielen. Se koostuu useista elementeistä, jotka kaikki kuitenkin tähtäävät samaan: kertomaan surusta ja ikävyydestä. Tiedän miten terävästi ja jännitteisesti h-mollisävellaji soi Bachin ajan uruilla. Preludi poikkeaa Bachin muista preludeista rajusti eikä muistuta niistä yhtäkään. Sen ääriviivat tuovat mieleen jonkun kantaatin vokaali- tai soitinsooloäänen. Väsymättömästi kehrää preludin ylin ääni kultaisia lankojaan enimmäkseen pienin sävelaskelin - ne ovat merkkeinä surusta ja hellyydestä. Tiheään tämän katkaisevat dissonoivat intervallit, jotka ovat tunkeutuneet myös sivuteemaan. Vaikutelmaa vahvistavat vielä kromaattiset käänteet ja teeman kaiken aikaa laskeva suunta. Motorisen energisestä rytmistä ei ole tietoakaan. Heittäydyn syvään ja rauhallisesti hengittävien, ylös ja alas keinuvien maininkien vietäväksi. Tasapainoa häiritsevät vain jalkion synkoopit. Vaikuttavasti toteutetut pidätykset ja toistot tekevät affekti-ilmaisun entistäkin yhtenäisemmäksi: tämä on melankolian ja elegisen rauhan maailma. Ehkä se on surua siitä, että ei milloinkaan pääse perille.
Fuuga on otteeltaan tiukempi, mutta minusta se ei mitenkään ole kontrastina preludille. Fuuga on samaa lajia kuin preludi, ehkä vain pakotettuna ankarammaksi muodoksi. Teemakin koostuu nousemisen ja laskemisen osista. Keskellä on ohuempi ja ilmavampi välijakso; sen jälkeen ennakoi jalkioäänen paluu niitä kahta suurta nousua, jotka lopulta kruunaavat teoksen; nousuja kuristavat nopeasti ohi kiitävät ajatuskatkelmat, jotka ovat muistumia preludista.
Pidän vähän taukoa. Sitten avaan Orgelbüchleinin käsikirjoituksen kauniin näköispainoksen. Alati vaihtuvin käsialoin Bach kehittelee näissä miniatyyreissa todellisen mikrokosmoksen. Sisällön puolesta jäävät itse koraalimelodiat taustalle ja antavat tilaa melodiaa saattelevan sävelkudoksen ihmeelliselle rikkaudelle. Jokainen miniatyyri tapahtuu minuutissa tai kahdessa. Erityisen heikkona olen Herr Jesu Christ, dich zu uns wend-koralin riemullisiin kolmisointuihin ja runsaaseen avaruuteen. Mietin sitä taivaitten tavoittelemista, joka on koraalissa Mit Fried und Freud ich fahr dahin - siinähän onkin tarkoituksena päästä perille - ja Alle Menschen müssen sterben-koraalin hiljaista ja herkkämielistä rauhaa. Koraalissa Ach wie nichtig, ach wie flüchtig koetan kuvata maallisen elämän turhuutta pienen rintapillistön häikäilemättömän voimakkain värein ja syvennyn sitten In dir ist Freude-koraalin riemullisesti pulppuavaan iloon. Niin pääsen näistä miniatyyreistä arvoituksellisimpaan: Herr Gott, nun schleuss den Himmel auf! Sen jalkioääni tuo mieleeni h-mollipreludin jalkion synkoopit, vasen käsi saa pienen huilun kertomaan levottoman surumielisestä ja aavistelevasta etsimisestä; oikean käden soittaman koraalimelodian koristan sointivärillä, joka muistuttaa siitä miten meren kohina kuuluu ulkona puitten lehvästössä.
Nyt kuuntelen kirkon hiljaisuutta. Ei se ole absoluuttista hiljaisuutta - sitähän ei kestä kukaan - vaan suhteellista hiljaisuutta, jonka tajunta värittää niillä äänin jotka ovat juuri häipyneet ja sen musiikin odotuksella joka on kohta soiva. Etäältä kuuluu kirkkopuiston lintujen tirskutusta sekä liikenteen ja turistien ääniä. Mutta tässä hiljaisuudessani olen yksin.
Bachin 'sävellys uruille', G-duurissa. Sekin on ainoa lajiaan, vailla vastinetta. Siinä on kolme jaksoa, joilla ei ole teemallista tekemistä keskenään, kolme tiukasti muotoiltua kohtausta. Sävellaji G-duuri on samalla kertaa sekä ylitsepursuavan iloinen että vakava  se on 'puhdas' sävellaji, jossa dissonanssit erottuvat piirteiltään selvinä. Alkuosan nopeat juoksutukset murrettuine sointuineen ja ylös päin pyrähtelevine tirata-kuvioineen ovat yhtä ainoata lintujenlaulua. Kun tämä sävelkudos on viimeisen kerran sinkoutunut ylös, sen mykistää jalkion äkillinen sisääntulo. Pitkä keskiosa on yhtämittaista viisiäänisen soinnun ajattelemista. Kadenssit keskeyttävät tiheään ylimpien äänien terssi- ja sekstiketjut, jotka liikkuvat kaiken aikaa alas päin kun taas jalkioääni samaan aikaan pyrkii tarmokkaasti ylös. Kun korostan jokaisen tahdin ensi-iskua, syntyy ihmeellinen yhdistelmä arvokkuutta ja alituista pyrkimystä eteenpäin. Viimeinen kadenssi katkeaa kirkuvaan dissonanssiin, joka raastaa kudoksen rikki. Joka kerran yllätyn ja järkytyn tästä yhtä lailla, ja siitä lyhyestä hiljaisuudesta joka sitten seuraa. Teoksen kolmas osa ottaa tämän yhtäkkisen dissonanssin otteeseensa, rakentaa murrettuja sointumuodostelmia ja kehrää kudostaan aina päätäntöön saakka. Sointumyrskyn alla vasen jalkani ilmoittaa rytmiä soittamalla basson kromaattisesti laskevaa sävelparia ja toistamalla sitten lopulta itsepäisesti jalkion matalaa d:tä.
Vielä kerran sama sävellaji ja vielä kerran miniatyyri. Wenn wir in föchsten Nöten sein. Olisi aivan oikeutettua olettaa, että Bach kirjoittaisi tässä kromaattisesti, dissonoivin intervallein ja harmonioin. Mutta hän valitsikin toisin: hän muuntelee ylimmässä äänessä olevaa melodiaa lämpimiksi ja loputtomiksi korusävelkuvioiksi.
Pimeys laskeutuu. Kirkkosalin valkeat seinät alkavat hohtaa omituisesti, lämpimämmin kuin päivänvalossa. Ulkona ovat linnut vaienneet. Nyt on suuren draaman hetki. Siitä ajattelen näin.
Ilmaisun suuri voima ei c-mollipreludissa ja fuugassa perustu teoksen dramaattiseen tapahtumiseen vaan siihen, että tämä tapahtuminen pakotetaan klassisen muotokielen lain alle. Soittajia ovat tähän mennessä enimmän kiinnostaneet teoksen muotoelementit. Muotoa on tahdottu korostaa vaihtamalla sormiota ja muuttelemalla sointivärejä. Mutta muotohan on olemassa juuri sitä varten että se estää äärimmäisen dramaattista sisällystä lyömästä yli laitojen ja menemästä pirstoiksi. Ihmeellistä onkin, että muodon mukanaan tuoma tiukkuus ei vähennä ilmaisun tehoa: se lisää ilmaisun tehoa. Äly ja tunne käyvät tässä täydelleen yksissä ja yksiin. Preludin ja fuugan muoto on kummankin niin selkeä, että se ei kaipaa mitään erityistä korostamista. Jos muotoa korostaa liikaa, ei musiikin nouseva ja laskeva voima pääse oikeuksiinsa. Niin tahdonkin antaa sen kehittyä samassa sointivärissä preludin alusta fuugan loppuun. Tässä minusta myös toteutuu klassisten urkujen olemus: epäonnistumaan on tuomittu jokainen yritys manipuloida makrokosmosta käyttämällä eri voimakkuusasteita. Musiikillinen struktuuri, joka on kirjoitettu juuri tämäntyyppiselle instrumentille, hoitaa kyllä kaiken itse. Sen vuoksi tuntuu myös aivan liian vaativalta koettaa kuvata teoksen dramaattista tapahtumista sanoin. Jokainen nousu, jokainen huippukohta, jokainen levon paikka vahvistaa ikivanhan totuuden siitä mitä tragedia on: ei tragedian pidä kuvata sellaista mikä on tapahtunut vaan sellaista, joka voi tapahtua, sellaista, joka on väistämätöntä. Sellaista mikä on polttavan ajankohtaista sille joka soittaa tai soittoa kuuntelee. Jos tämä tulee tapahtuneeksi, pääsee teoksen ajatus ja mieli olemaan samanaikaisesti ja yhdessä henkilökohtaisesti koetun ja ajankohtaisen kanssa.
Kun lähden kirkosta, on jo yö. Hiljaisuuteen tekee naarmuja vain askeleitteni rahina sorakäytävällä. Kapeat kadut ovat autioina, kiedottuina öisen sumuun. Hapuilen kiipeän ahtaitten portaitten askelmat, jotka tuovat mieleeni jalkion koskettimet. Tulen takaisin pesääni, kieppiini. Kaikki on hiljaista.
Huomenna voi levytys alkaa".

Katedraalin urkupöytä.

Enzio Forsblomin hiljainen levytys jatkuu täällä.