Leipzigin Nikolainkirkon urut.

22.5.1813 Leipzigissa syntyi poliisilaitoksen aktuaarina toimineen Carl Friedrich ja Johanna Rosine Wagnerin perheeseen yhdeksäs lapsi, Wilhelm Richard Wagner. Isästä ei olla aivan varmoja; kaksi potentiaalista ehdokasta kuitenkin oli tarjolla, joko Carl Friedrich tai taidemaalari, runoilija ja näyttelijä Ludwig Geyer. Carl Friedrich kuitenkin kuoli pikkupojan ollessa vasta puolivuotias ja perheen Johanna-äiti kihlautui varsin pian Carl Friedrichin hyvän ystävän, Ludwig Geyerin kanssa helmikuussa 1814 Dresdenissä. Pari solmi avioliiton 28.8.1814 ja 26.2.1815 parille syntyi lapsi, Cäcilie, Dresdenissä, missä Ludwig Geyer oli kiinnitetty kuninkaalliseen hoviteatteriin. Richard kävi koulunsa nimellä Richard Geyer aina 14-vuotiaaksi asti. Ludwig Geyer poistui tästä elämästä vuonna 1821 ja noin kuusi vuotta myöhemmin Richard otti Wagner nimen käyttöönsä.

Aikalaiset luonnehtivat Richardia lapsena melko heikoksi fyysisesti, äidin epäillessä pojan jäävän lyhytikäiseksi sairastelunsa vuoksi. Hänet kuvailtiin kalpeaksi ja laihaksi sekä varreltaan lyhyeksi, mutta pään kerrottiin olleen iso verrattuna muuhun kehoon. Poikavuosiin ajoittui myös tulehduksellinen ihosairaus (ruusu), joka seurasi Richardia läpi hänen elämänsä; tähän sairauteen kiinteästi liittyi myös ajoittaista taipumusta masennukseen sekä ärtyneisyyttä. Kiinnostus teatteriin on saattanut periytyä kummalta hyvänsä isäehdokkaalta; Carl Friedrich oli innostunut teatteri-ihminen vapaa-aikanaan (vaimo kyllä epäili miehensä kiinnostuksen olleen peräisin nuorista näyttelijättäristä) ja Ludwig Geyer taas oli ammattilainen teatterimaailmassa. Perheen tyttäristä ainakin Rosalie, Klara ja Luise ajautuivat myös teatteriammatteihin. Richard sai ensimmäiset pianotuntinsa pastori Christian Wetzelin luona hoidossa ollessaan seitsenvuotiaana.

Carl Maria von Weber

2.12.1822 Richard aloitti opiskelunsa Dresdenin Kreuzshulen oppilaana, mutta opiskelu ei ottanut sujuakseen ainakaan niissä aineissa - mm. matematiikka ja kreikan kielioppi -, jotka eivät kiinnostaneet häntä. Enemmän häntä kiehtoi antiikin mytologia. Richardin ollessa kolmentoista ikäinen perhe muutti Prahaan, josta vanhin tytär Rosalie oli saanut teatterista työpaikan. Richard jäi kuitenkin Dresdeniin Kreuzshulessa lähinnä aikaansa viettämään, kunnes olisi kyllin iäkäs yliopisto-opintoja varten. Vuoden 1827 kesällä Richard Wagner irrottautui Dresdenistä ja muutti Leipzigiin, jonne olivat muuttaneet myös hänen äitinsä ja kaksi sisartaan. Hänen aikansa kului mieluusti oppineen Adolf-sedän luona tutustuen lähinnä antiikin tragedioihin ja sieltä kautta hän omaksui myös vapaamielisen maailmankatsomuksen. 21.1.1828 Richard aloitti opiskelun Leipzigin Nicolaishulen oppilaana, mutta jälleen pian havaittiin hänen vähät välittävät opiskelusta. Tuolta ajalta on peräisin hänen itse kirjoittama tragedia, Leubald und Adeleide, jonka aikalaiset tyrmäsivät sopimattomana. Wagner ihaili tuohon aikaan säveltäjistä varsinkin Weberin Taika-ampujaa ja Beethovenin seitsemättä ja yhdeksättä sinfoniaa sekä Fidelio-oopperaa. J. B. Logierin kenraalibasson oppikirjasta hän ammensi musiikkitietoutta, myös saman tekijän System der Musik-Wissenschaft kului hänen käytössään. Christian Gottlieb Müllerin -paikallisen muusikon - soinnutusoppitunneille hän osallistui lähes kolmen vuoden verran.

Pääsiäisenä 1830 saivat opinnot jäädä myös Nikolaischulessa. Varhaisimpiin sävellyksiin Richard Wagnerilla kuului ensin orkesterimusiikkia;  alkusoitto B-duurissa sai suopean vastaanoton Heinrich Dornilta, joka toimi Leipzigin hoviteatterin kapellimestarina. Teos esitettiin teatterin hyväntekeväisyyskonsertissa ja se herätti yleisön keskuudessa varsin sekavia reaktioita; hämmennystä ja hilpeyttä etupäässä. Teoksessa joka neljän tahdin välein säveltäjä oli liittänyt viidennen tahdin, missä ei ollut kuin patarummunisku toisella tahdinosalla. Tuohon aikaan Wagner kävi joillakin yliopiston luennoilla ja otti musiikkioppitunteja Christian Theodor Weinligilta, jonka virkaa Leipzigin Tuomaskirkon kanttorina hoiti aikanaan Johann Sebastian Bach. Opettajaltaan hän Wagner sai toimeksiannon säveltää pianolle musiikkia ja ensimmäisenä syntyi sonaatti B-duurissa ja vapaampimuotoinen fantasia. Täältä ovat peräisin myös useat Wagnerin alkusoitot ja ainut, yhä edelleen soitettava sinfonia C-duurissa, jossa on selvästi löydettävissä vaikutteita Mozartin ja Beethovenin musiikista.

Tammikuussa 1833 Wagner muutti Würzburgiin asumaan veljensä Albertin luokse, joka oli kiinnitettynä paikalliseen teatteriin. Veli hankki Richardille paikan teatterin kuoronjohtajana. Täällä Richard Wagner sävelsi myös ensimmäisen kokonaisen oopperansa, Die Feen - Haltiattaret. Vuoden 1834 alussa hän vaikutti jälleen Leipzigissa, jossa kesäkuussa hän sai julkaistuksi ensimmäisen kritiikkinsä Heinrich Lauben toimittamassa Die Zeitung für die elegante Welt-lehdessä; artikkeli oli otsikoitu Die deutsch Oper (Saksalainen ooppera).

Richard Wagner

Böömissä lomaillessaan ystävänsä Theodor Apelin kanssa Wagner aloitti seuraavan oopperansa, Lemmenkielto (Das Liebesverbot), sävellystyön, jonka hän saattoi päätökseen seuraavan puolentoista vuoden aikana. Böömistä palattuaan Wagnerille tarjottiin Heinrich Bethmannin teatteriseurueen kapellimestarin tointa, mutta käytyään Bad Lauchstädtissa tutustumassa ryhmään, Richard Wagner kuitenkin kieltäytyi tästä kunniasta. Tällä matkallaan Wagner tutustui kuitenkin kolme ja puoli vuotta itseään vanhempaan näyttelijä Minna Planeriin ja lopulta vei hänet vihille 24.11.1836. Wagnerin kiivas luonne tunnettiin ja Minnan Natalie-tytär on todistanut avioliiton olleen melkoista kyytiä, kun Wagner tyrannisoi puolisoaan. Noin 30 vuotta myöhemmin ilmestyneessä omaelämäkerrassaan Wagner pohti Minnan sopivuutta puolisoksi sekä kritisoi hänen taiteellisen tajun puutettaan ja kyseenalaisti hänen näyttelijän taitonsa.

1.4.1837 Wagner sai nimityksen Königsbergin teatterin musiikkijohtajaksi. Teatteri pyysi  henkilökuntaansa työskentelemään jonkun aikaa ilman palkkaa, koska teatteri oli aivan konkurssikypsä. Tässä vaiheessa myös Minna lähti Richardin luota Dresdeniin omien vanhempiensa luokse, mutta Wagner sai Minnan lopulta pitkän uuvutustaistelun jälkeen palaamaan luokseen. 21.8.1837 Wagner saapui Riikaan teatterin musiikkijohtajaksi ja viipyi kaupungissa aina marraskuuhun 1839 asti; hänen sopimustaan teatterin kanssa ei tällöin uusittu. Wagner perheineen pääsi velkojiaan karkuun Riiasta königsbergiläisen ystävänsä Abraham Möllerin ystävällisellä avustuksella. Preussilaisesta Pillaun satamakaupungista Wagnerit piiloutuivat kauppalaiva Thetisin ruumaan. Matkan ensimmäinen kohde oli Boröyan saaren pieni kalastajakylä Norjan rannikon vuonossa. Täältä Wagner sai aiheen oopperaansa Lentävä hollantilainen. Myrskyinen matka jatkui Norjasta Lontooseen, jossa Wagner yritti tavoittaa Philharmonic Societyn yhtä perustajaa, Sir George Smartia, jolle hän oli lähettänyt Rule, Britannia-alkusoittonsa nuotit. Kun tämä tapaaminen ei onnistunut, Wagner yritti seuraavaksi tavoittaa romaanin Rienzi, the Last of the Tribunes kirjoittajaa Sir Edward Bulwer-Lyttonia, mutta havaitsi  hänenkin olleen poissa kaupungista.

 

Seuraavaksi Wagnerit asettuivat Parisiin asumaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi ja tämä aika oli perheelle melko ilotonta aikaa, mutta teki toisaalta pysyvän jäljen Wagnerin yhteiskunnalliseen ja taiteelliseen näkemykseen. Maaliskuussa 1840 Théâtre de la Renaissance otti Wagnerin Lemmenkielon esitettäväkseen, mutta muutamassa kuukaudessa teatteri meni konkurssiin ja esitykset lopetettiin kokonaan. Vastoinkäymisiä oli myös Lentävän hollantilaisen ja Rienzin kanssa; Rienzi valmistui marraskuussa 1840, mutta Pariisin ooppera ei sitoutunut sitä esittämään. Wagneria työllistivät nyt oopperasovitukset, joita hän teki Donizettin La favorite sekä Halévyn Le guitarrero ja Kyproksen kuningatar oopperoista. Lisäksi Wagner kirjoitti arvosteluja Dresdenissä ilmestyvään Abend-Zeitungiin Pariisin musiikkielämästä. Hän moitti kirjoituksissaan seurapiirien kaipuuta surkuteltavaan ja pinnalliseen keskinkertaisuuteen ja toisaalta ylisti varsinkin Halévyta, Meyerbeeria ja Auberia heidän oopperateoksistaan. Wagner sai myös kolme novelliaan julkaistua Schlesingerin Gazette musicale-lehdessä. Näistä tunnetuin lienee Eine Pilgerfahrt zu Beethoven (Pyhiinvaellusmatka Beethovenin luo), jossa hän hahmottelee wagnerilaista musiikkidraamaa Beethovenin työn jatkeena. Runous ja musiikki yhdistyivät synteesiksi, kun aariat, duetot ja muutkin musiikkinumerot korvataan jatkuvalla draamakudoksella.

Pariisin aika oli Wagnereille taloudellisesti hyvin raskasta aikaa. He joutuivat panttaamaan arvoesineitään ja lopulta myivät jopa panttikuititkin, silti seuraavasta ateriasta ei ollut varmuutta. Asunnosta oli käytössä vain yksi makuuhuone, jotta voitiin säästää lämmityskustannuksia. Wagner kirjoitti musiikkia ahkerasti työpöytänsä ääressä ja joka neljäs päivä hän soi itselleen ulkoilmakävelyn kaupungilla. Näiltä ajoilta olivat peräisin hänen vatsa- ja suolistovaivansa, joista hän sai kärsiä lopun elämänsä.  

Wagner-tarina saa jatkoa ensivuoden puolella.

Wagner, Richard © Esa Hakala  

Mestari Johann Sebastian Bach.

Tässä tuokiokuvassa siirrymme hetkeksi Tanskan Jyllantiin, Ribe-joen suistoon Pohjanmeren rantaan, Tanskan vanhimpaan - jo 700-luvun alussa perustettuun - Riben kaupunkiin ja ajassa vetäydymme kesäkuuhun 1984. Tässä Tanskan vanhimmassa kaupungissa ja vilkkaassa kauppapaikassa on historiallisesti merkittävä katedraali, Pyhän Katariinan kirkko, jonka rakennustyöt laitettiin alulle n. vuonna 1150 piispa Eliaksen aikana. Samalla paikalla on ollut jo puukirkko vuodesta 860 lähtien. Tämän kirkon perusti aikanaan lähetyssaarnaaja ja munkki Ansgar, joka päätyi myöhemmin Hampuriin arkkipiispaksi.

Kirkon urkufasadi on peräisin vuodelta 1635 ja sen on valmistanut Johan Heide, itsekin kuuluisan urkujenrakentajan oppipoika aikanaan. Itse kirkko on palanut melko pahoin vuonna 1402, mutta  Riben kaupungin tulipalossa 3.9.1580 katedraali kuitenkin säilyi pahemmilta vaurioilta. Vuonna 1536 Tanska siirtyi luterilaiseen uskontoon ja tällöin katedraali suljettiin ja se oli jonkin aikaa ilkivallan ja laiminlyöntien kohteena. Nykyisinkin käytössä olevat urut peruskorjattiin vuonna 1973 ja ne ovat viisikymmentä äänikertaiset (neljä sormiota ja jalkio).

Pyhän Katariinan katedraali.

Urkuoppaaksi tähän loistavaan katedraalin otamme luonnollisesti ja itseoikeutetusti urkutaiteilija ja professori, 14.3.1920 Lohjalla syntyneen Gustaf Edvard Enzio Forsblomin (kuollut Vantaalla 10.2.1996) ja musiikki on tietysti takuuvarmaa Johann Sebastian Bachin urkumusiikkia. Enzio Forsblom pääsi jo vuonna 1938 Sibelius-Akatemiaan professori Elis Mårtensonin oppiin urkujensoitossa ja Elis Mårtensonin oppi-isä taas oli Oskar Merikanto. Mårtensonin kouluttamia urkureita olivat mm. Tauno Äikää, Tapani Valsta ja Taneli Kuusisto. Enzio Forsblom suoritti urkudiplomin vuonna 1948 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuona 1949. Kiihkeät opinnot jatkuivat urkujen äärellä vielä Kööpenhaminassa ja Pariisissa, kunnes vuonna 1957 hän väitteli filosofian tohtoriksi Åbo Akademissa. Ensikonserttinsa Forsblom piti vuonna 1948 ja vuosina 1949-1969 hän toimi urkurina Helsingin eri seurakunnissa.  Sibelius-Akatemian urkujensoiton professorina Enzio Forsblom toimi vuodet 1969-1986 - koulutti mm. Tampereen tuomiokirkon pitkäaikaisen urkurin, Matti Hannulan - ja Åbo Akademin musiikkitieteen dosenttina hän toimi myös. Forsblom konsertoi ahkerasti myös ulkomailla ja levytti melko runsaasti varsinkin Johann Sebastian Bachin musiikkia, josta syystä hänet muistetaan erityisesti Bachin asiantuntijana erityisesti. Enzio Forsblom ennätti suunnitella yli kahdetkymmenet urut uransa aikana (tunnetuimmat lienevät Helsingin Finlandia-talon urut) ja hän kunnostautui myös Hufvudstadsbladetin arvostelijana. Vuodesta 1959 hän oli arvonimeltään director musices ja Pro Finlandia-mitalin hän sai vuonna 1966. Enzio Forsblom avioitui Ulpu Tuulikki Laikkalan kanssa  vuonna 1947 ja heille syntyi kaksi lasta, Erik (1948) ja Evalis (1952).

Professori Elis Mårtenson.

Diplomilaulaja ja -urkuri Matti Hannula.

 

Kesäkuussa 1984 Enzio Forsblom palasi jälleen kerran Tanskaan ja levytti Riben Pyhän Katariinan katedraalissa levyllisen Johann Sebastian Bachin ihmeellistä urkumusiikkia. Äänitysinsinöörinä sekä levyn tuottajana ja myöhemmin myös digitaalisen editoinnin suorittajana toimi Bertil Alving. Aikanaan tästä levytyksestä valmistui tietysti vinyylilevy, joka on sittemmin masteroitu uudelleen cd-levyksi. Levy lienee yhä edelleen saatavissa joko hyvin varustetuista musiikkialan levyliikkeistä tai ainakin tallenne löytyy kirjastojen kautta kuunneltavaksi, suosittelen lämpimästi. Levyltä pääset hyvin tutustumaan tämän historiallisen katedraalin akustiikkaan ja urkujen sointiin. Viimeiset sanat tässä tarinassa jäävät Enzio Forsblomille, joka valaisee omalla tavallaan levyn tekotunnelmia levykannen tiedoissa seuraavasti:

"Tämä huoneeni on kyllä pienin missä milloinkaan olen asunut. Jos astun yhden askelen sängyltä, joka on kiinnitetty seinään, törmään pieneen pöytään, ja jos menen siitä askelen oikealle, olen ovella. Katto taittuu jyrkästi seinäksi kohti lattiaa, jonka tasassa on pieni ikkuna. Ovi on matala ja narisee, siitä pääsen portaisiin. Seinässä on kaiteena paksu köysi, josta kiinni pitäen ujuttelen alas jyrkät ja kapeat askelmat; kenkien korot mahtuvat niille juuri ja juuri. Talo on 1600-luvulta, kaupungin somimpia.
Sitten kuljen kapeita katuja. Onkohan haikara pesässään, joka sillä on kauempana erään talon katolla? Tunnen myrskyävän meren etäisen tuoksun - sitten olenkin perillä kirkossa ja soittimen luona. Soitin on ylhäällä omassa pesässään keskellä kauniisti ruoditettuja keskiaikaisia hoveja. Silmäni seuraa hetken aikaa holvien, ikkunoitten ja kaarikäytävien linjojen leikkiä. Olen nyt sillä rajalla, jonka toisella puolen on hiljaisuus, toisella puolen ne äänet jotka minun on määrä singota tähän tyhjään tilaan kypsymään, kypsymään tässä täydellisessä akustiikassa. Viinirypäleestä tulee jaloa viiniä.
Pitelen käsissäni Bachin h-mollipreludia ja fuugaa. Tämän teoksen mielen ja ajatuksen kanssa olen kamppaillut vuosia. Ehkä näen sen nyt selvemmin, sen ajatuksen ja mielen. Se koostuu useista elementeistä, jotka kaikki kuitenkin tähtäävät samaan: kertomaan surusta ja ikävyydestä. Tiedän miten terävästi ja jännitteisesti h-mollisävellaji soi Bachin ajan uruilla. Preludi poikkeaa Bachin muista preludeista rajusti eikä muistuta niistä yhtäkään. Sen ääriviivat tuovat mieleen jonkun kantaatin vokaali- tai soitinsooloäänen. Väsymättömästi kehrää preludin ylin ääni kultaisia lankojaan enimmäkseen pienin sävelaskelin - ne ovat merkkeinä surusta ja hellyydestä. Tiheään tämän katkaisevat dissonoivat intervallit, jotka ovat tunkeutuneet myös sivuteemaan. Vaikutelmaa vahvistavat vielä kromaattiset käänteet ja teeman kaiken aikaa laskeva suunta. Motorisen energisestä rytmistä ei ole tietoakaan. Heittäydyn syvään ja rauhallisesti hengittävien, ylös ja alas keinuvien maininkien vietäväksi. Tasapainoa häiritsevät vain jalkion synkoopit. Vaikuttavasti toteutetut pidätykset ja toistot tekevät affekti-ilmaisun entistäkin yhtenäisemmäksi: tämä on melankolian ja elegisen rauhan maailma. Ehkä se on surua siitä, että ei milloinkaan pääse perille.
Fuuga on otteeltaan tiukempi, mutta minusta se ei mitenkään ole kontrastina preludille. Fuuga on samaa lajia kuin preludi, ehkä vain pakotettuna ankarammaksi muodoksi. Teemakin koostuu nousemisen ja laskemisen osista. Keskellä on ohuempi ja ilmavampi välijakso; sen jälkeen ennakoi jalkioäänen paluu niitä kahta suurta nousua, jotka lopulta kruunaavat teoksen; nousuja kuristavat nopeasti ohi kiitävät ajatuskatkelmat, jotka ovat muistumia preludista.
Pidän vähän taukoa. Sitten avaan Orgelbüchleinin käsikirjoituksen kauniin näköispainoksen. Alati vaihtuvin käsialoin Bach kehittelee näissä miniatyyreissa todellisen mikrokosmoksen. Sisällön puolesta jäävät itse koraalimelodiat taustalle ja antavat tilaa melodiaa saattelevan sävelkudoksen ihmeelliselle rikkaudelle. Jokainen miniatyyri tapahtuu minuutissa tai kahdessa. Erityisen heikkona olen Herr Jesu Christ, dich zu uns wend-koralin riemullisiin kolmisointuihin ja runsaaseen avaruuteen. Mietin sitä taivaitten tavoittelemista, joka on koraalissa Mit Fried und Freud ich fahr dahin - siinähän onkin tarkoituksena päästä perille - ja Alle Menschen müssen sterben-koraalin hiljaista ja herkkämielistä rauhaa. Koraalissa Ach wie nichtig, ach wie flüchtig koetan kuvata maallisen elämän turhuutta pienen rintapillistön häikäilemättömän voimakkain värein ja syvennyn sitten In dir ist Freude-koraalin riemullisesti pulppuavaan iloon. Niin pääsen näistä miniatyyreistä arvoituksellisimpaan: Herr Gott, nun schleuss den Himmel auf! Sen jalkioääni tuo mieleeni h-mollipreludin jalkion synkoopit, vasen käsi saa pienen huilun kertomaan levottoman surumielisestä ja aavistelevasta etsimisestä; oikean käden soittaman koraalimelodian koristan sointivärillä, joka muistuttaa siitä miten meren kohina kuuluu ulkona puitten lehvästössä.
Nyt kuuntelen kirkon hiljaisuutta. Ei se ole absoluuttista hiljaisuutta - sitähän ei kestä kukaan - vaan suhteellista hiljaisuutta, jonka tajunta värittää niillä äänin jotka ovat juuri häipyneet ja sen musiikin odotuksella joka on kohta soiva. Etäältä kuuluu kirkkopuiston lintujen tirskutusta sekä liikenteen ja turistien ääniä. Mutta tässä hiljaisuudessani olen yksin.
Bachin 'sävellys uruille', G-duurissa. Sekin on ainoa lajiaan, vailla vastinetta. Siinä on kolme jaksoa, joilla ei ole teemallista tekemistä keskenään, kolme tiukasti muotoiltua kohtausta. Sävellaji G-duuri on samalla kertaa sekä ylitsepursuavan iloinen että vakava  se on 'puhdas' sävellaji, jossa dissonanssit erottuvat piirteiltään selvinä. Alkuosan nopeat juoksutukset murrettuine sointuineen ja ylös päin pyrähtelevine tirata-kuvioineen ovat yhtä ainoata lintujenlaulua. Kun tämä sävelkudos on viimeisen kerran sinkoutunut ylös, sen mykistää jalkion äkillinen sisääntulo. Pitkä keskiosa on yhtämittaista viisiäänisen soinnun ajattelemista. Kadenssit keskeyttävät tiheään ylimpien äänien terssi- ja sekstiketjut, jotka liikkuvat kaiken aikaa alas päin kun taas jalkioääni samaan aikaan pyrkii tarmokkaasti ylös. Kun korostan jokaisen tahdin ensi-iskua, syntyy ihmeellinen yhdistelmä arvokkuutta ja alituista pyrkimystä eteenpäin. Viimeinen kadenssi katkeaa kirkuvaan dissonanssiin, joka raastaa kudoksen rikki. Joka kerran yllätyn ja järkytyn tästä yhtä lailla, ja siitä lyhyestä hiljaisuudesta joka sitten seuraa. Teoksen kolmas osa ottaa tämän yhtäkkisen dissonanssin otteeseensa, rakentaa murrettuja sointumuodostelmia ja kehrää kudostaan aina päätäntöön saakka. Sointumyrskyn alla vasen jalkani ilmoittaa rytmiä soittamalla basson kromaattisesti laskevaa sävelparia ja toistamalla sitten lopulta itsepäisesti jalkion matalaa d:tä.
Vielä kerran sama sävellaji ja vielä kerran miniatyyri. Wenn wir in föchsten Nöten sein. Olisi aivan oikeutettua olettaa, että Bach kirjoittaisi tässä kromaattisesti, dissonoivin intervallein ja harmonioin. Mutta hän valitsikin toisin: hän muuntelee ylimmässä äänessä olevaa melodiaa lämpimiksi ja loputtomiksi korusävelkuvioiksi.
Pimeys laskeutuu. Kirkkosalin valkeat seinät alkavat hohtaa omituisesti, lämpimämmin kuin päivänvalossa. Ulkona ovat linnut vaienneet. Nyt on suuren draaman hetki. Siitä ajattelen näin.
Ilmaisun suuri voima ei c-mollipreludissa ja fuugassa perustu teoksen dramaattiseen tapahtumiseen vaan siihen, että tämä tapahtuminen pakotetaan klassisen muotokielen lain alle. Soittajia ovat tähän mennessä enimmän kiinnostaneet teoksen muotoelementit. Muotoa on tahdottu korostaa vaihtamalla sormiota ja muuttelemalla sointivärejä. Mutta muotohan on olemassa juuri sitä varten että se estää äärimmäisen dramaattista sisällystä lyömästä yli laitojen ja menemästä pirstoiksi. Ihmeellistä onkin, että muodon mukanaan tuoma tiukkuus ei vähennä ilmaisun tehoa: se lisää ilmaisun tehoa. Äly ja tunne käyvät tässä täydelleen yksissä ja yksiin. Preludin ja fuugan muoto on kummankin niin selkeä, että se ei kaipaa mitään erityistä korostamista. Jos muotoa korostaa liikaa, ei musiikin nouseva ja laskeva voima pääse oikeuksiinsa. Niin tahdonkin antaa sen kehittyä samassa sointivärissä preludin alusta fuugan loppuun. Tässä minusta myös toteutuu klassisten urkujen olemus: epäonnistumaan on tuomittu jokainen yritys manipuloida makrokosmosta käyttämällä eri voimakkuusasteita. Musiikillinen struktuuri, joka on kirjoitettu juuri tämäntyyppiselle instrumentille, hoitaa kyllä kaiken itse. Sen vuoksi tuntuu myös aivan liian vaativalta koettaa kuvata teoksen dramaattista tapahtumista sanoin. Jokainen nousu, jokainen huippukohta, jokainen levon paikka vahvistaa ikivanhan totuuden siitä mitä tragedia on: ei tragedian pidä kuvata sellaista mikä on tapahtunut vaan sellaista, joka voi tapahtua, sellaista, joka on väistämätöntä. Sellaista mikä on polttavan ajankohtaista sille joka soittaa tai soittoa kuuntelee. Jos tämä tulee tapahtuneeksi, pääsee teoksen ajatus ja mieli olemaan samanaikaisesti ja yhdessä henkilökohtaisesti koetun ja ajankohtaisen kanssa.
Kun lähden kirkosta, on jo yö. Hiljaisuuteen tekee naarmuja vain askeleitteni rahina sorakäytävällä. Kapeat kadut ovat autioina, kiedottuina öisen sumuun. Hapuilen kiipeän ahtaitten portaitten askelmat, jotka tuovat mieleeni jalkion koskettimet. Tulen takaisin pesääni, kieppiini. Kaikki on hiljaista.
Huomenna voi levytys alkaa".

Katedraalin urkupöytä.

Enzio Forsblomin hiljainen levytys jatkuu täällä.

 

Merenkulkuneuvos Antti Wihuri ja säveltäjä Johan Christian Julius Sibelius Ainolassa vuonna 1953.

Mukavaa maanantaita sekä miellyttävää Johan Christian Julius Sibeliuksen synnyinpäivää ja suomalaisen musiikin päivää! Armenialaisille vanhemmille - syntymäkaupunki oli Mardin - 23.12.1908 syntynyt Yousuf Karsh, maailmankuulu valokuvaaja, katsoi Suomesta ainoaksi kuvaamisen arvoiseksi henkilöksi säveltäjä Jean Sibeliuksen. Karsh lähetettiin setänsä - George Nakash piti valokuvastudiota - oppiin Quebeciin, Kanadaan valokuvaamisen perusteita oppimaan vuonna 1924. Kolme vuotta vierähti John H. Caron oppipoikana Bostonissa muotokuvausta opiskellen vuodesta 1928. Lopulta Karsh avasi oman studion Ottawassa vuonna 1932. Vuonna 1941 Karsh ponnahti maailmanmaineeseen ottamallaan valokuvalla Englannin pääministeristä Winston Churchillistä. Hyvin mielellään Karsh kuvasi poliitikkoja, kuuluisia kirjailijoita ja taiteilijoita sekä viihdyttäjiä. Karsh oli mm. Royal Photographic Society of London-järjestön kunniajäsen ja  Royal Canadian Academy of Artsin jäsen. Yousuf Karsh menehtyi leikkauksen jälkeen Bostonissa (Brigham and Women's Hospital) 93 vuoden iässä 13.7.2002.

Youseuf Karsh

Toinen merkittävä Sibeliuksen "kuvaaja" oli Mikkelissä 10.10.1915 syntynyt pianisti, kriitikko ja musiikkitutkija Erik Werner Tawaststjerna, josta kylläkin ensin piti tulla matemaatikko. Ensikonserttinsa pianistina Erik antoi Helsingissä vuonna 1943 opiskeltuaan ensin Helsingin konservatoriossa ja sitten Sibelius-Akatemiassa sekä ulkomailla pianonsoittoa, opettajinaan mm. Alfred Cortot ja Heinrich Neuhaus. Kuitenkin 1950-luvun kuluessa Erik Tawaststjerna suuntautui musiikkitieteilijäksi perehtyen varsinkin säveltäjä Sibeliuksen elämään ja tuotantoon. Säveltäjän pianotuotannosta Erik Tawaststjerna väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1960 ja hoiti musiikkitieteen professuuria Helsingin yliopistossa vuodet 1960-1983. Arvosteluja mm. Helsingin Sanomiin hän laati vuosina 1957-1989 ja hänet muistetaan vieläkin taitavana ja persoonallisena luennoitsija sekä monen musiikkikilpailun tuomarina. Yleisesti hänen päätyönään pidetään viisiosaista elämäkertaa Sibeliuksesta, jonka laatiminen vei häneltä yli kaksi vuosikymmentä ja josta hänet myös palkittiin Suomen ensimmäisellä Tieto-Finlandia-palkinnolla vuonna 1989. Erik Tawaststjerna kuoli Helsingissä 22.1.1993.

Vasemmalta lähtien Erik Tawaststjerna, Joonas Kokkonen ja Carmen Tawaststjerna.

Nyt en malta olla luomatta silmäystä vuoteen 1959 Wihurin kansainvälisten palkintojen rahaston esittelykirjasen kirjoitukseen, josta voimme hetken hiljentyä Erik Tawaststjernan hehkutuksen äärellä (suora sitaatti) kansallissäveltäjästämme:

"Säveltäessään näyttämömusiikin Shakespearen "Myrskyyn" Sibelius hahmotti Prosperon, tietäjän ja ihmissydänten valtiaan sävelprofiilin jylhän sarabanden muotoon. Tällöin hän ehkä tietämättään piirsi myös oman muotokuvansa. Mikään Sibeliuksen kuvaamista näyttämöhahmoista ei ole ollut hänelle niin läheinen kuin Prospero. "Myrskyn" sarabanden sävelet ilmentävät jotakin olennaista Sibeliuksen omasta persoonallisuudesta. Silti tämä persoonallisuus aina tulee pysymään yhtä tutkimattomana ja salaperäisenä. Musiikki ei kuvaa mitään tunteita tai asioita tarkasti, se vain heijastaa niiden sisintä olemusta.

Eräät Sibeliuksen teokset, "Karelia-sarja", "Historiallisia kuvia", "Finlandia", kuvastavat Suomen kohtaloita. Meille ne liittyvät tiettyihin tapahtumiin, ulkomaalainen kuuntelija vaistoaa niissä tapahtumien metafyysisen, yleispätevän olemuksen: vapaudenrakkauden ja yksilön voiman.

Sibeliusta pidetään yleisesti vahvasti kansallisväritteisenä säveltäjänä. On tietenkin totta, että eläytyminen Suomen luontoon kuvastuu hänen teoksistaan, että Kalevala on hänen keskeisimpiä innoituksen lähteitään ja että eräillä hänen aiheillaan on yhtymäkohtia, etenkin melodisia, suomalaiseen kansansävelmistöön. Mutta aivan yhtä olennaista on, että hän on omaksunut nämä kansalliset ainekset täysin persoonallisella tavalla. Rajankäynti kansallisen ja yksilöllisen välillä Sibeliuksen tuotannossa on erittäin vaikeaa.

Monet niistä Sibeliuksen musiikin piirteistä, joita pidetään tyypillisesti kansallisina, ovat tosiasiallisesti Sibeliuksen persoonallisuuden ilmentymiä. Ne olivat ensin olemassa, ja vasta jälkeenpäin suomalaiset samaistivat itsensä ja ympäristönsä niiden kanssa. Myöhemmin koko maailma on löytänyt niistä itsensä. Sibeliuksen musiikki on esimerkki siitä, kuinka nerot antavat merkitystä ja sisältöä kansallisille käsitteille ja kuinka heidän teoksensa yleispätevyytensä ansiosta ovat koko ihmiskunnan omaksuttavissa.

Sibeliuksen pyrkimys, hänen "tahtonsa", oli itsenäisimpiä säveltaiteen historiassa, aikakauden yleisistä suuntauksista täysin riippumaton. Ajankohtana, jolloin Debussy ja monet hänen kanssaan julistivat sinfonian kuolleeksi, Sibelius kehitti sinfonista muotoa. Etenkin hänen myöhemmässä tuotannossaan voidaan havaita sävelkudoksen orgaanista kehittelyä, joka merkitsee olennaista lisää klassis-romanttisen sinfonianrakentelun periaatteisiin. Kun jatkuvaa muuntelua pidetään nykyajalle ominaisena muotona, on muistettava, että Sibelius jo 1920-luvulla kuudennessa sinfoniassa ja "Tapiolassa" täydellisesti toteutti jatkuvan muuntelun periaatteen. Mitä tulee musiikin peruselementteihin, rytmiin, harmoniaan ja melodiaan, liikkuu Sibelius perinteellisellä, joskin erittäin omintakeisella pohjalla. Hän ei ole uusinut säveltaiteen sanastoa. Sen sijaan hän on kehittänyt sen lauseoppia ja - laajamittaisten sinfonisten muotoyksikköjen luojana - myös musiikin muoto-oppia.

Sibeliuksen suoritus sinfonisen muodon kehittämisessä on yhtä merkittävä kuin Debussyn aikaansaama sointuopin avarrus, Stravinskyn uudistukset rytmiikan ja soitinnusopin alueilla tai Schönbergin rivitekniikka. Sibeliuksen sinfoninen nerous ja hänen taiteensa eetillinen sanoma tekevät mielekkääksi Cecil Grayn väitteen, jonka mukaan 'Sibelius on suurin sinfonikko Beethovenin kuoleman jälkeen'".

Alastalo Kustavin Lypyrtissä on David Janssonin - Antti Wihurin isän - kotitalo. Valter Kilpi kuvaa romaanissaan Alastalon salissa tapahtumia kuuden tunnin ajalta seikkaperäisesti.

Antti Wihuri ja Jenny Mäkelä nuorina.

Antti Wihuri aloitti ankaran tervehdyttämiskuurin John Nurminen Oy:ssä; kun tulos alkoi hiljalleen parantua, jätettiin osingot yhä maksamatta ja voitto päätyi voitto- ja tappiotilille. Viimeistään talvella  1931 alkoi yleismaailmallinen taloustilanne näkyä jo Suomen tuonnissa vaikuttaen vääjäämättä John Nurminen Oy:n toimintaan. Mm. Hangon satama oli osan talvea suljettu. Vuoden 1932 tulos näytti väistämättä muodostuvan tappiolliseksi yritykselle ja Antti Wihuri ryhtyi jälleen määrätietoisiin toimenpiteisiin johtamansa yrityksen suhteen. Nyt läpi koko yrityksen henkilöstön säästökohteiksi joutuivat henkilökunnan palkat. Wihuri leikkasi eniten omaa palkkaansa; nauttimastaan 10 000 mk:n palkasta Antti Wihuri leikkasi 3 000 markkaa. John Nurmisen palkasta leikattiin 20 % 3 000 markasta 2 400 markkaan ja saman suuruisen kohtalon saivat osakseen myös huolintaosaston johtaja ja kirjanpitäjä. Seuraavat palkanalennusprosentit olivat 15, 12 ja 10 prosenttia riippuen kuukausipalkan määrästä. Ainoastaan henkilöstö, jonka palkat olivat 1 000 markkaa tai vähemmän kuukaudessa säästyivät palkanleikkauksilta.

Kaivopuiston koti toimi pariskunnan kotina vuoteen 1938 asti.

John Nurminen Oy oli vuonna 1929 aloittanut pääasiamiehenä höyrylaiva Suomen Helsingin ja Tallinnan välisen matkustajaliikenteen hoitamisen ja rahtaustoimessa yritys oli saanut hoitaakseen United States Linesin pääasiamiehen tehtävät New Yorkin ja Suomen välillä. Antti Wihuri pähkäili seuraavaksi yrityksen nimen muuttamista ja kun syksyllä John Nurminen erosi yrityksen johtokunnasta sekä palveluksesta, tuli marraskuun 7. päivä yrityksen ylimääräiseen yhtiökokoukseen valmis esitys yrityksen nimenmuutoksesta. Yhtiökokous päättikin yksimielisesti muuttaa nimen John Nurminen Oy:stä Meritoimi Oy:ksi, joka nimi sitten 20.12.1932 merkittiin kaupparekisteriin ja uusi nimi oli käytössä jo vuoden 1933 alusta. Konsuli John Nurminen oli 12.12.1932 yhtiökumppaneidensa kanssa perustanut uuden yhtiön samalle toimialalle, kuin aikaisempikin toiminta oli ollut. Hän otti jälleen nyt vapautuneen nimen - John Nurminen Oy - uusiokäyttöön. Viimeistään vuoden 1933 alusta vallitsi siis näiden yhtiöiden välillä melko sekava tilanne, eikä tilannetta ainakaan helpottanut Nurmisen uudessa yrityksessään käyttämät materiaali - kirjelomakkeet, kuvalaatat, logot yms. - joka erehdyttävästi sekoittui kilpailijan toiminnan kanssa. John Nurminen Oy vei entisiä ja vanhoja asiakkaitaan - osan näiden itse sitä edes tietämättä - Meritoimi Oy:ltä. Mm. höyrylaiva Suomen edustus siirtyi John Nurminen Oy:lle ja pian Antti Wihuri kypsyi Merihuolto Oy:n nimissä haastamaan John Nurmisen sekä John Nurminen Oy:n raastupaan syyttäen heidän vikapääksi jatkettuun vilpilliseen kilpailuun ja vahingon tuottamukseen Merihuolto Oy:lle. Oikeuden päätös tuli 29.11.1933 ja siinä tuomittiin John Nurminen jatketusta vilpillisestä kilpailusta kahdeksi kuukaudeksi vankilaan ja epärehellisyydestä 40 päiväsakkoon. Lisäksi konsuli Nurminen ja John Nurminen Oy joutuivat maksamaan vahingonkorvauksia Antti Wihurin yritykselle 100 000 markkaa sekä luopumaan vanhan John Nurmisen toimintaa liikaa muistuttavien kirjelomakkeiden käytöstä. Päätös vietiin vielä hovioikeuden tutkittavaksi, joka 13.2.1935 muutti  Nurmisen saaman päiväsakon 50 päiväksi ja vahingonkorvauksen 30 000 markaksi. 12.6.1935 saatiin asiassa vielä korkeimman oikeuden päätös, jossa asia ei kuitenkaan enää muuttunut. Tämä edellä kuvattu tapahtuma katkeroitti ja muutti liikekumppaneina ystävystyneiden miesten, Antti Wihurin ja John Nurmisen suhteet.

Wihurit ottivat Reijon ja Pentin ottolapsikseen.

Wihurin oman varustamon ensimmäinen oma laiva - Wihuri - tuli varustamolle lokakuussa 1926 Manchesterista, mutta epäkäytännöllisyytensä vuoksi Antti Wihuri alkoi suunnitella sen myyntiä jo vuonna 1928. Wiima-laiva kolusi säännöllisesti Englannin ja Suomen väliä ja Jenny Wihuri sai itselleen - aviomiestä auttaakseen - mielekästä työtä varustaessaan Wiimaa sen kotisatamassa käydessä. Kun kaupat Wihuri-laivasta varmistuivat vuonna 1929, alkoi Antti Wihuri uudestaan etsiä tilalle kahta alusta Englannista asti. Matkalla Kööpenhaminasta löytyi kaksi alusta, jotka molemmat olivat valmistuneet aivan 1800-luvun lopulla. Wihuri nimesi laivat Winhaksi ja Wiriksi. Wihuri sai laivat hankittua suhteellisen edullisesti ja Wirin tehtävä oli kuljettaa propsia ja sahatavaraa Leningradista ja Suomesta aina Hollantiin ja Englantiin asti, hiililastia Danzigista. Paluukuormat Helsinkiin tehtiin painolastissa. Muutaman reissun laiva teki vuonna 1930 myös Atlantin yli, kunnes joulukuussa 1930 ajoi Saarenmaalla karille - vakuutus onneksi kuitenkin oli olemassa laivalle. Winha taas ei soveltunut puutavaran kuljetukseen ja se kulki Suomen ja Välimeren väliä vieden etupäässä kivihiiltä, rautamalmia, eläimiä ja puuhaketta. Keväällä 1931 tuli varustamoon seuraava laiva, vuonna 1912 valmistunut ss Chartehulme, joka nimettiin Wiiriksi. Tätä laivaa varten Antti Wihuri perusti oman yhtiön, Oy Wiirin.

Purjehdus oli rakas harrastus Antille, joka tässä purjehtii Wireellä.

Kevätkesä 1932 tarjosi Wihurille oivan tilaisuuden lisätä varustamonsa laivojen määrää; hän kuuli Englantilaisen The Order and Hanford Steamship Co Ltd:n haluavan luopua neljästä aluksestaan talousvaikeuksien vuoksi. Wihuri sähkötti varustamolle häikäilemättömän 7 500 punnan tarjouksen kolmesta aluksesta, mutta sai vastaussähkeessä tietää näiden laivojen pyyntihinnan 10 500 punnaksi. Nyt Wihuri antoi asian olla ja kahden viikon kuluttua newportilainen varustamo tiedusteli Wihurilta, oliko hänen tarjouksensa vielä voimassa. Antti Wihuri vastasi huutonsa, mutta pyysi viikon aikaa laivoihin tutustumiseen. Vesitasolla Antti lensi ensin Tukholmaan, josta jatkoi lentämällä Englantiin laivoja katsastamaan. Lopulta hän hyväksyi kolme hietikolla lepäävää laivaa ja kaupat syntyivät todella edullisesti. Vaikka laivojen paperit olivatkin kunnossa, oli edessä vielä potkureiden tarkastukset. Lopulta Lloydin miehet saivat potkuritkin tarkastetuksi ja laivat saatiin irti hietikolta. Vuonna 1909 valmistunut Relillio sai uudeksi nimekseen Wilke. Wirman nimen alla liikennöi vuonna 1903 rakennettu Rhio ja halvin alus, vuonna 1904 käyttöön otettu Ladykirk, siirtyi Wihurille nimellä Wiides.

Wiiri

Tuolla samalla laivanhankintamatkalla Bidefordissa The Brynymor Steamship Co. Ltd:n edustajat Swanseasta hankkiutuivat Antti Wihurin puheille hotelliin tarjoten hänelle kumpiakin sopijaosapuolia selvästi hyödyttävää sopimusta. Neuvottelun tuloksena perustettiin varustamo-osakeyhtiö, jonka 60 osakkeesta Antti Wihuri omisti 14 ja kaksi osaketta oli muilla suomalaisilla. Varustamon nimeksi tuli Oy Fredavore ja samaa nimeä kantoi myös varustamolle hankittu ensimmäinen 1600 tonnin höyryalus, joka oli entiseltä nimeltään ss Thames. Tämä laivakauppa tehtiin vain kolme päivää myöhemmin, kuin Wihuri oli tehnyt kaupat kolmesta laivasta omalle varustamolleen. Tämä järjestely takasi Wihurille kevyen hallinnon edullisin kustannuksin ja englantilaiset pääsivät hyötymään selvästä kustannusten säästöstä, kun laiva aikarahdattiin swansealaiselle yritykselle ja laiva lipuessaan kansainvälisillä merillä Suomen lipun alla ei aiheuttanut samanlaisia rasitteita vaatimusten muodossa, kuin englantilaisilla varustamoilla muuten olisi ollut. Varustamon harteille jäivät käytännössä ainoastaan miehistö-, vakuutus- korjausasiat. Tämä uudelle yhteisyritykselle hankittu höyrylaiva ss Fredavore aloitti ahkeran liikennöintinsä Englannin ja Ranskan välillä vieden lähinnä propsi- ja hiililasteja. Suomen satamissa tämä höyryalus ei koskaan käynyt. Aikarahtaus tehtiin ensin viideksi vuodeksi ja uudistettiin sopimuksen päätyttyä vielä toiseksi viisivuotiskaudeksi, mutta lopulta laiva kaupattiin vuoden 1938 alussa swansealaiselle varustamolle.

Wipunen

Englantilaisosapuoli oli saamistaan kokemuksista niin innostunut, että he myivät omistamansa ss Fredvillen jo seuraavana kesänä Oy Fredavorelle. Tämä höyrylaiva aikarahdattiin jerseyläiselle varustamolle ja jälleen laiva rahtasi hiili- ja propsikuormia Englannin ja Ranskan välillä. Parin vuoden päästä tämä alus kuitenkin kaupattiin Norjaan uudelle omistajalle. Antti Wihuri yltyi myös kokemuksen rohkaisemana kokeilemaan yhteistyötä saksalaisten kanssa samankaltaisin järjestelyin, kun englantilaistenkin kanssa. Vuonna 1932 perustetun varustamon nimeksi tuli Oy Laiva Toivo ja sille hankittu höyryalus Hoffnung nimettiin Toivoksi, mutta jo seuraavana vuonna Toivo haaksirikkoutui. Antti Wihurille tarjottiin vielä vuonna 1912 valmistunutta 6600 tonnin alusta Gardiffin satamassa 4 500 punnalla vielä Englantiin suuntautuneella matkalla. Antti tarjosi laivasta käteisellä 4 350 puntaa ja kaupat syntyivät siitäkin laivasta Lontoossa. Laivan myi lontoolainen varustamo La Tunisienne Steam Navigation Co. Ltd ja Antti Wihuri osti sen omalle varustamolleen. Laiva lipui nyt Wihurin laivastossa uudella nimellä, Wipunen. Kotioloissa taloutta tarkasti hoiti vaimo Jenny Wihuri perheen Kaivopuiston kodissa, kunnes vuonna 1938 Wihurit muuttivat vastavalmistuneeseen - arkkitehti Väinö Vähäkallion suunnittelemaan - taloonsa meren äärellä Kulosaaressa osoitteessa Kärkikallionkuja 3.   

1938 valmistui arkkitehti Väinö Vähäkallion suunnittelema talo Kulosaareen Wihureille kodiksi.

 

Vasemmalta Jaana Pihkala, Katri Sipilä ja Elina Mäntylä tarkkaavaisina.

19.12.2014 klo 18 Eduskunnan kirjaston Aurora-salissa kokoontui Arkadia-seura pohtimaan teemaa: Oikeutta tekijöille - tekijänoikeudet Gutenbergista pilvipalveluihin! Keskustelua johdatti ja puheenvuoroja jakoi Arkadia-seuran puheenjohtaja, kansanedustaja Eila Tiainen.
Alustuspuheenvuoroja käyttivät ennen vapaata keskustelua opetus- ja kulttuuriministeriön johtaja Jukka Liedes, Eduskunnan sivistysvaliokunnan jäsen, kansanedustaja Tuula Peltonen, Teoston toimitusjohtaja Katri Sipilä, Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry:n vt toiminnanjohtaja Jaana Pihkala ja Kopioston av-jaoston puheenjohtaja Elina Mäntylä.

Jukka Liedes

 

Illan keskustelussa sivuttiin mm. aiheita, kuinka tekijänoikeudet turvataan teknisen ympäristön laajentuessa digitalisoitumisen myötä, mikä on Suomen panos EU:n digitaalisille sisämarkkinoille, millä piratismi kahlitaan ja mistä saadaan korvaukset tekijöille (hyvitysmaksu, kohtuullinen korvaus yms.).

 

Katri Sipilällä on puheenvuoro.