Antti Wihuri niittasi tulevaisuuttaan vahvasti toimillaan Raaheen kiinni vielä vuoden 1919 ja alkuvuoden 1920 aikana. Raahessa hän aloitti paikallisen liikemiehen, Antti Mustosen kanssa rautakauppatoiminnan sataman kupeessa myyden tervattuja ja tervaamattomia köysiä sekä laivapikeä tukkukauppana varastosta. Ruotsista hän tukkurina toi viljaa ja Huotarin liiteristä myi raahelaisille vaikka ruokatarpeita ja muonaeriä. Myyntivalikoimassa oli myös halkoja ja Venäjän lehtiä paaleittain. Ahtaajien oloja hän halusi kohentaa rakennuttamalla Lapaluodon sataman laiturin ääreen rakennusmestari T. H. Granlundin johtaessa hanketta melko karun puurakennuksen, jonka merenpuoleiseen päähän tuli yrityksen konttori ja toiseen päähän majoitustilaa ahtaajille. Raahelaiset nimittivät pian rakennuksen Lapaluodon kasarmiksi. Lisätilan saamiseksi ahtaajille Antti joutui lähistön taloista sitä myös vuokraamalla hankkimaan; lisäksi hän osti vielä Heiskalan talon ahtaajia varten. Itseään hän hemmotteli ostamalla kapteeni Durchamin leskeltä näyttävältä ja korkealta paikalta kaupungista puisen talon, jonka erikoisuutena oli tasakattoinen torni. Uusi omistaja teetti torniin kaiteet, jolloin hän pääsi kuin omalta komentosillalta katselemaan kiikareilla merellä tapahtuvia liikkeitä. Wihuri pystytti nyt hankkimaansa taloon yrityksen konttorin ja oman asuntonsa. Taloudellinen menestyminen alkoi näkyä jo raahelaisille ulkoisestikin, kun mm. T-mallin Ford ilmestyi kuljettajan kanssa Raahen katukuvaan kyytimään kapteeni Wihuria. Nestor Torppa, tuo Antti Wihurin uskollinen työnjohtaja satamasta sai luottotoimen hänen kuljettajanaan. 

Keväällä 1920 Antti Wihuri vei Jenni Mäkelän vihille. Häitä vietettiin Jennyn äidin ja Aino-sisaren kodissa Lapaluodossa. Kirkkoherra Hautaniemen suorittaman vihkimisen jälkeen kokoonnuttiin pieneen päivällistilaisuuteen hyvien ystävien ja lähinnä Jennyn sukulaisten seurassa. Samana keväänä Antti teki laivausliikkeestään osakeyhtiön, Oy Brahestad Stevedoring Ltd, jonka osakekannasta omisti itse 67 %. Loput osakkaat olivat lähinnä raahelaisia liikemiehiä. Tähän joukkoon oli kuitenkin eksynyt myös vuodesta 1917 Wihurin palveluksessa ollut nuori konttoristi, Martta Rautio. 

Johan Nurminen (s. 1851 ja k. 1914) oli Raumalla vaikuttanut ja menestynyt laivanvarustaja ja tukkukauppias, aikana, jolloin purjelaivoilla tehtiin menestyksellistä parrukauppaa. Johan Nurminen rakennutti vuonna 1891 Raumalla viimeiseksi purjealukseksi jääneen kuunari Uljaksen, joka purjehti maailman meriä aina vuoteen 1950 asti. Johan Nurmisen poika, John Viktor Nurminen osti vuonna 1909 Osmo-nimisen kolmimastoparkin ollessaan vielä isänsä liikkeen palveluksessa, ja aloitti näin rahtiliikenteen. John oli perustamassa Suomen parrunviejien yhdistystä vuonna 1910 ja hän menestyi parruliiketoimissaan sen verran hyvin, että ennen ensimmäisen maailmansodan alkua hänellä oli jo 22 purjelaivaa. Vuonna 1913 John osti isältään J. Nurmisen kauppahuoneen ja vuonna 1916 John Nurminen oli perustamassa Rauma Stevedoring-ahtausyhtiötö, joka sai kiivaan lähdön toimintaan kun venäläiset keskittivät länteen suuntautunutta ulkomaanvientiä tapahtuvaksi Rauman kautta. Antti Wihurin tuttavuus John Nurmisen kanssa pohjautui jo Rauman merikoulun aikoihin. Vuonna 1919 John Nurminen muutti isältään ostamansa liikkeen osakeyhtiöksi ja siirsi pääkonttorin Raumalta Helsinkiin. Yhtiöllä oli myös konttorit Turussa, Viipurissa, Raumalla ja Hangossa sekä haarakonttori Tallinnassa ja sisaryhtiö Danzigissa. Antti oli keväällä 1919 pyytänyt John Nurmista ostamalleen höyrylaiva Odinille edustajaksi ja John oli suostumisensa ehdoksi vaatinut saada edustaa koko Raahen Laiva Oy:tä. Tässä yhteydessä asia hoidettiin niin, että Nurminen yhtiönsä välityksellä osti merkittävän määrän Raahen Laiva Oy:n osakkeita ja Wihuri taas henkilökohtaisesti osti 200 kpl:ta John Nurminen Oy:n osaketta. 

Keväällä 1920 Antti Wihurin perustama ahtausliike Oy Finnish Stevedores Ltd löysi vuokratilat John Nurmisen pääkonttorista Helsingistä. Samassa yhteydessä myös Antti puolisoineen muutti Helsinkiin. Wihurin pieni ahtausyhtiö pärjäsi hyvin pystyessään mukautumaan joustavasti muuttuviin tilanteisiin, mutta aivan samoin ei käynyt John Nurminen Oy:lle. John Nurminen Oy oli päättänyt investoida voimakkaasti laivahankintoihin. Saksan Köningsbergistä ostettu keskeneräinen jäänmurtaja Hansa oli erittäin vaikea myytävä. Hampurista hommattu moottorialus Julius haaksirikkoutui lähellä Gotlantia puutavaralastissa korjauskelvottomaksi, mutta vakuutusyhtiö epäsi korvaukset, joka aiheutti harmittavan pitkän oikeuskäsittelyn asiasta. Priki Alexander menetettiin myös haaksirikossa Pohjanmerellä. Parkki Penang tuotti yhtiölle rahdista, mutta siitä laivasta oli vain valitettavasti maksettu aivan liian paljon. Haarakonttori Tallinnassa ja sisaryhtiö Danzigissa aiheuttivat päänvaivaa kovasti yhtiölle. Selvisi myös, että toimitusjohtaja John Nurminen oli lainannut yhtiöltä yksityisiin tarkoituksiin huomattavan summan rahaa, minkä johdosta yhtiötä rahoittanut Pohjoismaiden Yhdyspankki vaati toimitusjohtaja Nurmisen siirtymistä sivuun aktiivisesta johdosta. Aluksi Nurminen anoi ja sai kolmen kuukauden kesäloman, jota sitten vielä jatkettiin lisää. Pankin edustajaksi hallintoneuvostoon tuli pankinjohtaja J. W. Lindgren yhtiön ylimpään johtoon ja finanssiasioista vastaavaksi. 26.11.1921 pidettiin yhtiön syyskokous, jossa Antti Wihuri nousi myös yhtiön hallintoneuvostoon. John Nurmisen kanssa päästiin lopulta ratkaisuun siten, että osittain hänen omasta ehdotuksestaan - ja pankin siunauksella - hänet vapautettiin toimitusjohtajan tehtävästä ja siirrettiin kuukausipalkalla hallintoneuvostoon hallintoneuvoston käytettäväksi erityistehtäviin; sellaisia erityistehtäviä olivat esim. laivojen myyntineuvottelut, tärkeiden asiakkaiden luona vierailut ja suhdetoiminta yrityksen muihin konttoreihin kotimaassa ja ulkomailla.

Antti Wihuri kasvatti omassa ahtausliikkeessään omavaraisuutta ja lisäsi omaa osakeomistusta lähennellen jo yksinomistusta. John Nurminen Oy taas oli heikolla hoidolla ollut jo jonkin aikaa; henkilökunnan määrää oli kasvatettu melko holtittomasti yrityksessä, yrityksen valvonta oli lähes laiminlyöty ja kustannusten kasvu oli lähtenyt jo aikaa sitten johdon käsistä. Tosiasiallisesti yritys oli niin veloissa, että se oli joutunut pankin holhoukseen. Tämä asia taas vaikeutti johtokunnan työskentelyä monasti. Kevään 1922 yhtiökokouksessa hallintoneuvoston puheenjohtajaksi tuli S. A. Hohenthal ja varapuheenjohtajaksi kapteeni Antti Wihuri. Huolintatoiminta oli yritykselle kannattavaa, mutta seikkailut laivanvarustuspuolella vetivät yrityksen talouden kuralle. Myös sivukonttorit ulkomailla olivat riippakiviä yritykselle. Yli puolet yrityksen pääomasta oli kiinni parkkilaiva Penangissa ja lokakuussa 1923 ahvenanmaalainen purjelaivavarustaja Gustaf Erikson tarjoutui ostamaan - John Nurmisen toimiessa kaupan neuvottelijana - 550 000 markalla Penangin, jolloin yritys kirjasi laivasta 3,6 miljoonan markan tappion. Muutkin yrityksen laivat ja osuudet laivojen omistuksista saatiin myytyä vuoden 1923 aikana, mutta jälleen huonolla menestyksellä. Loppuvuodesta yhtiön Rauman konttori myytiin sen johtajalle ja yhtiön johtokunnan jäsenelle, J. Penttilälle. Kaikista kuluja karsivista toimista huolimatta yrityksen tulos vuodelta 1923 oli surkea ja tappiota syntyi 7,3 miljoonaa markkaa. Edelliseltä vuodelta oli lähes miljoonan tappiot ja kirjanpitoa rasittivat aikaisempien vuosien runsaat yliarvostukset ja peitetyt tappiot. Pelkästään laivoista kirjattiin yli 4,5 miljoonan markan tappiot. Yritys oli siis täysin konkurssikypsä ja tässä vaiheessa Antti Wihuri ymmärsi hetkensä koittaneen.

John Nurminen oli kypsynyt hiljalleen luopumaan osake-enemmistöstään yrityksessä ja syksyn 1923 aikana Antti Wihuri osti Nurmiselta itselleen osake-enemmistön eli 3350 osaketta. John Nurmiselle jäi vielä 784 osaketta yrityksestä. Kevään 1924 yhtiökokous Hotelli Kämpin yläkerrassa joutui yhtiöjärjestyksen muutoksella laskemaan aiemman 8 000 000 markan osakepääoman vain 800 0000 markaksi ja osakkeen nimellisarvon tippuessa 1000 markasta 100 markkaan. Yhtiön hallintoneuvosto lakkautettiin sen omasta esityksestä ja Antti Wihurista tuli yrityksen toimitusjohtaja. Johtokunnassa olivat Wihurin lisäksi myös John Nurminen ja Ville Mattinen. Vuosi 1924 oli yritykselle vielä tappiollista, vaikka palkka- ja korkomenoja oli saatu karsittua ja Hangon sekä Turun konttorit tahkoivat jo voittoakin. Yhtiön palkkakustannukset saatiin puolitettua ja tilausten määrä alkoi määrätietoisesti kasvaa. Vuoteen 1926 mennessä yhtiön talous näytti jo aivan toisenlaiselta. Toimitusjohtaja Antti Wihuri oli nyt kuitenkin kokemuksesta viisastuneena hyvin varovainen ainakaan laivoja yritykselle hankkimaan, nehän voisi hankkia yksityishenkilönäkin tarvittaessa.