Verlan tehdasmuseo

Verlan päivää Jaalan Verlassa vietettiin perjantaina 18.7.2014, kun tasan 50 vuotta aiemmin (lauantaina 18.7.1964) sulkeutunut UPM Kymmene Oyj:n omistama tehdasalueen tuotanto lakkasi lopullisesti. Nykyinen omistaja on tehnyt melkoisen kulttuuriteon jättäessään tämän tehdasalueen jälkipolville avoimeksi ja nähtäväksi. Vuonna 1972 UPM Kymmene Oyj muodosti Jaalan ja Valkealan rajamaille tämän ainutlaatuisen alueen ja käsipahvitehtaan sekä puuhiomon muodostaman Suomen ensimmäisen tehdasmuseon. Varttuneempi väki saattaa vielä hyvin muistaa, kuinka muinoin valtakunnan rajakin kulki tässä Verlankoskessa, siis vuosina 1743-1812. Varsinkin tehdasalueen sangen uniikki ruukkiympäristö oli vuonna 1996 helpottamassa Verlan tehdasalueen pääsyä UNESCOn maailmanperintöluetteloon.

Kuivaamossa työskentelivät naiset.

Ensimmäinen paperikone oli kehitelty jo 1800-luvun alussa, mutta alkuun koneet käyttivät raaka-aineenaan lumppukuitua. 1840-luvulla Saksassa keksittiin käyttää puuhioketta paperin valmistuksessa ja Suomessa aivan ensimmäisen puuhiomon perusti apteekkari Achates Thuneberg Viipurin maalaiskunnan Kintereenkoskeen vuonna 1859. Pian hänen vanavedessään vuonna 1865 tuli vuori-insinööri ja filosofian maisteri Knut Fredrik Idestam (1838-1916), kun hän aloitti puuhiomon Tammerkosken alaputouksen partaalla. Mäntän puuhiomo potkaistiin käyntiin vuonna 1869 ja vuosina 1868-69  Idestam laajensi tuotantoa hankkimalla maa-alueita Nokian kartanolta ja perustamalla hiomon Nokiankosken maisemiin - vuonna 1871 häneen tehtaastaan muodostettiin osakeyhtiö Nokia Aktiebolag, jonka perustajaosakkaisiin kuului mm. tuleva senaattori Leo Mechelin - sekä vuonna 1872  Tammerkosken yläputoukselle ja Valkeakoskelle puuhiomot. Kyröskoskella alkoi puuhiokkeen tuottaminen vuonna 1871. Edellä mainituista ainoastaan Valkeakoskella alkoi samalla myös paperinvalmistus muiden päätyessä myydä tuotanto joko puupahvina tai hiokkeena eteenpäin. Vuonna 1880 Idestam (Nokian toimitusjohtaja 1871-1895) laajensi yhtiönsä tuotannon paperiteollisuuteen ja Suomen ensimmäisen sulfiittiselluloosatehtaan hän ennätti perustaa Nokialle vuonna 1885. Suurruhtinaskunnan hioketuotannon varsin luonnollisena vientikohteena oli tietysti Venäjä isoine markkinoineen, jonne myös houkutti tuotannon vienti tullivapaana.

Vielä on puomi paikallaan, koskessa voimaa on...

Vuonna 1872 aloittivat toimintansa sekä Inkeroisten puuhiomo Anjalankoskella että Verlan pieni, mutta pittoreski puuhiomo Verlankosken kupeella. Ensinnä tänne Mäntyharjun reitin alajuoksulle löysi tiensä Oulusta kotoisin ollut insinööri Hugo Neuman (1847-1906), joka opiskeli alkuun Zürichin teknillisessä korkeakoulussa ja palautui Suomeen työskentelemään Riihimäki-Pieterin rautatietyömaalle. Yrittäjäelämän houkuttelemana insinööri Neuman saapui nuorikkonsa, Johanna Rahnin kanssa syksyllä 1871 Verlaan. Hän osti alkuun neljän paikallisen talon omistuksessa olleen kotitarvemyllyn koskiosuuksineen kosken länsirannalta. Rakennushanke mahdollistui lainavaroin, kun opiskeluaikainen ystävä Alexander Lagerborg lainasi pääoman toimintaan ja kirjanpidosta lupasi huolehtia toinen Zürichin opiskeluystävä, Waldemar Conrad.

Verlan tehtaan käyttövoima saatiin 110-hevosvoiman vesiturpiinista ja 50-hevosvoimaisesta hiomakoneesta ja muutamasta apukoneesta. Seppälän kylästä siirretty vanha riihi toimi hiokearkkien kuivaamona alkuun. Tehdas työllisti arviolta 10-12 henkilöä, mutta varsin suuren ongelman muodosti pahviarkkien kuljetus esim. Kausalaan, jossa sijaitsi lähes 40 kilometrin takana lähin rautatieasema. Kesäaikaan venekyyti tarjosi vaihtoehdon talviajan hevoskyydille; talvella reitti kulki Valkealan kirkon kautta Utin rautatieasemalle. Hyvin nopeasti kuitenkin osoittautui, että tehtaan tuotanto jäi melko vaatimattomaksi ja kuljetusongelmat olivat melkoisia sekä lopullisena niittinä massan hinnan romahdus Venäjällä; kaikki nämä olivat ajamassa insinööri Neumania takaisin rautateille rakentamaan Turun-Toijalan-Tampereen rataa keväällä 1874. Kirjanpitäjä Conradi jäi valvomaan tehtaan asioita, mutta viimeinen isku tälle puurakenteiselle tehtaalle oli vuonna 1876 syttynyt tulipalo, joka tuhosi rakennukset perustuksiaan myöten.

Neumanin kausi tehtaan historiassa jäi siis melko lyhyeksi ja tehdasalue näki muutaman hiljaisen vuoden, kunnes itävaltalaissyntyinen paperimestari Gottlieb Kreidl (1850-1908) osti vuoden 1881 lopussa Neumanilta sen, mitä tehtaan alueesta ja koneista oli jäljellä. Kreidl itse toimi Kuusankosken tehtaan paperimestarina, kun hänet työllistänyt tehdas paloi kuukauden päästä tästä kaupanteosta. Nyt paperimestarilla oli työttömänä hyvin aikaa keskittyä uuden tehtaansa pystyttämiseen Verlankosken rannalle. Puuhiomon jatkeeksi Verla sai pahvitehtaan lokakuussa 1882 ja vielä samana syksynä Kreidl perusti Viipurissa avoimen yhtiön Handelsbolaget Werla Träsliperi och Pappfabrik, johon yhtiömiehiksi tulivat hänen itsensä lisäksi viipurilainen konsuli Wilhelm Dippell ja saksalainen insinööri Louis Hänel. Pääoma oli jaettu omistajien kesken tasaisesti kolmeen osaan.

Patruunan pytinki, jonka myöhemmin lisätyssä tornissa sijaitsi tehtaan konttori.

Uudenmaan läänin kuvernööri heltyi myöntämään uudelle puuhiomolle ja pahvitehtaalle toimiluvan helmikuussa 1883 ja tehtaan isännöitsijäksi ryhtyi insinööri Kreidl muuttamalla vaimonsa kanssa asumaan alkuun hyvin vaatimattomasti ruukkikylään vanhasta talousrakennuksesta tehtyyn asumukseen - jonka muuten jakoi 50 vuotta tehdasta palvelleen ja Nokialla syntyneen teknillisen johtajan ja hiomomestarin A. H. Kronholmin kanssa - ja tehtaan konttoriin. Tämäkin rakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1884 ja rakennuksen tilalle tuli vuonna 1885 tehtaan isännöitsijän asuntona tunnettu "Patruunan pytinki", - rakennuksen suunnitteli Wilhelm Dippellin arkkitehtiveli, Eduard Dippell (1855-1912) - jossa myös sijaitsi tehtaan konttori. Puisista tehdasrakennuksista hiomo tuhoutui pahasti tulipalossa vuonna 1892 ja arkkitehti Eduard Dippell suunnitteli koko tehtaan rakennuskannan uusiksi tiilirakenteisina, joista ensimmäisenä valmistui kuivaamo vuonna 1893. Tehtaalla ei tullut toimintakatkoksia tuotannossa, kun uusi tehdasrakennus tehtiin entistä suuremmaksi vanhan ympärille, jolloin vanha purettiin vasta muurauksien valmistuttua sekä uusi vahvistettiin katto- ja tukirakenteilla. Yli sata miestä hevosten kanssa palkattiin tehtaalle rakennusajaksi ja uudet tehtaat valmistuivat vajaassa kolmessa kuukaudessa. Arkkitehti Dippell otti Verlan tiiliarkkitehtuuriin vaikutteet etupäässä saksalaisesta ja englantilaisesta teollisuusarkkitehtuurista. Hannoverin Polyteknillisestä koulusta vuonna 1876 valmistunut viipurilainen arkkitehti Dippell suunnitteli melkoisesti muitakin rakennuksia, kuten Viipurin suomalaisen kirkon (uusi tuomiokirkko), Hovinmaan paperitehtaan Viipurin maalaiskuntaan, Nuijamaan kappelikirkon, Rakkolanjoen kaakelitehtaan Viipurin maalaiskuntaan, Viipuri venäläisen seurakuntatalon, Torkkelin liiketalon Viipurissa, Hackmanin suuren makasiinin Viipurissa ja Hämeenkoskeen tehtaat Ruskealassa.

Werlan tehtaan kaupallista toimintaa johti 1800-luvun lopulla Viipurissa konsuli Dippell, joka saksalaisen kauppiassuvun perillisenä oli taitava liikemies harjoittamalla mm. kansainvälistä viinikauppaa ja siirtomaatavaran tukkukauppaa sekä ansioitui Nobelin paloöljyasiamiehenä Itä-Suomen alueella. Konsuli Wilhelm Dippell hallitsi myös osuuksia Hovinmaan paperitehtaasta ja Rakkolanjoen kuulusta kaakelitehtaasta. Vuonna 1898 hän perusti vielä Kirvun Huopatehtaan sekä toimi Suomen Puuhiomoyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana vuodesta 1892 lähtien kuolemaansa vuoteen 1906 asti. Vuonna 1906 tehdas muodostettiin osakeyhtiöksi, jonka pääosakas oli konsuli Dippell. Pian yhtiön muodostamisen jälkeen konsuli kuoli ja hänen osuuttaan hoiti arkkitehti Eduard Dippell. Patruuna Kreidlin mursi vaikea sairaus vuonna 1908 ja hänen osuutensa peri Itävallan valtio. Tehtaan isännöitsijäksi nousi nyt Hj. Andersin aina vuoteen 1920 asti, jolloin tehdas kaupattiin Kissakoskiyhtiölle. Vuonna 1907 perustettu Kissakoski Oy omisti Hirvensalmella hiomon sekä paperi-ja pahvitehtaan. Vuonna 1922 taas Kissakoski ja Verla pääsivät Kymin Osakeyhtiön omistukseen.

Tehdasmuseon intendentti, Eero Niinikoski on kirjoittanut Verlasta mallikkaan kirjan.

Kymiyhtiön kiinnostus Verlan tehtaasta selittyi lähinnä tehtaan omistukseen kertyneen melkoisen metsäomaisuuden vuoksi, jota kaiken kaikkiaan lienee ollut n. 7000 hehtaaria. Uudessa omistuksessa Verlan tehtaalla tehtiin vielä 1920-luvulla ehostuksia ja teknisiä parannuksia; tehtaan konekanta hiomakoneita lukuun ottamatta sähköistettiin ja hiomon tuotantoa tehostettiin. Kaikista panostuksista huolimatta jo 1930-luvulla yleisesti tiedettiin tehtaan olevan varsin pieni ja auttamattoman vanhanaikainen. Sotien jälkeen tehdas jatkoi tuotantoaan ja tehtaalla oli oma merkityksensä Suomen elintasoa luotaessa ja työllisyyttä hoidettaessa. Vuodesta 1955 alkoi Verlan tehtaan asteittainen alasajo, joka päättyi tehtaan tuotannon täydelliseen lopetukseen 18.7.1964.

Verlan tehtaalla työskenteli parhaimpaan aikaan 160 henkilöä ja joukossa oli runsaasti myös naisia, lähinnä hoitamassa kuivausta, punnitusta, lajittelua ja pakkaustehtäviä. Naisten ansiot saattoivat olla noihin aikoihin 60 % miesten parhaista ansioista. Tehdas toimi parhaimmillaan kolmessa työvuorossa. Varsinkin tehtaan alkuaikaan työ oli hyvin raskasta ja fyysistä, kun työ tehtiin pelkästään miesvoimalla tavaraa työntämällä kiskoja pitkin työstöpisteestä toiseen. Vasta 1920-luvulla tehtaalla alkoi hevosten käyttö aputyövoimana. Tehtaan asiakassuhteet olivat vanhoja ja pitkäaikaisia. Itse tuote - massan lisäksi - oli joko kiiltäväpintaista tai kiillotonta pahviarkkia, kokoa 1000 x 700 mm. Kuivaamossa, jossa naiset työskentelivät "variksina" ja jonka lämpötila oli normaalisti 75° C, arkkien kuivuminen kesti yleensä kolme vuorokautta. Käsipahvista puhuttiin sen vuoksi, että koneista huolimatta eri työvaiheissa tuote kulki niin monien käsien kautta valmistuessaan. Mitä tästä laatupahvista sitten tehtiin? Ainakin koulutauluja, tupakka-askeja (Saimaa, Työmies), pakkauslaatikoita, ampumatauluja, juustorasioita, kengänpohjallisia, keksipaketteja, kirjankansia, pahvikehyksiä ja leivoslautasia. Tuotteita meni tehtaalta runsaasti myös ulkomaanvientiin. 

Verlan pahvia.   

Kymenlaaksolainen maisteri Veikko Talvi tuli vuonna 1951 Kymiyhtiön henkilöstölehden päätoimittajaksi ja ryhtyi heti julkaisemaan ja tallentamaan kaikkea Verlaan liittyvää materiaalia. Hän mm. valokuvasi tehtaan loppuvaiheita ja haastatteli vanhoja tehtaan työntekijöitä. 16 mm:n filmille tallennettiin dokumentteja tehtaan viimeajoista ja kaikista työvaiheista ja kuvauksessa Talvea auttoi metsänhoitaja Tauno Kapari. Veikko Talvi suunnitteli mielessään jo valmiiksi museohankkeen ja esitteli sen Kymiyhtiön johdolle vuonna 1966. Vuonna 1967 Verlaan saatiin Kymiyhtiöiden henkilökunnan lomakylä ja Patruunan pytinki herätettiin udelleen henkiin mm. henkilökunnan ravintolana. Päätös tehdasalueen museoinnista lopulta tehtiin vuona 1969. Korjaustöiden lomassa havaittiin niitä suoritettaman itse asiassa melko viime hetkillä rakennuskannan alettua jo rapistua. Vaativin korjauskohde oli vuoden 1958 tulipalossa pahoin kärsinyt kuorimon pääty, joka jouduttiin uudelleen rakentamaan. Käytäviä ja puusiltoja uusittiin ja korjattiin ja samoin kävi osalle kattoja. Näiden lisäksi tehtiin runsaasti maalaustyötä sekä konekantaa suojauskäsiteltiin. Tehtaan entisöintitöitä sai johtaa ylirakennusmestari Aarne Pajula ja vihdoin 14.5.1972 Verlassa vietettiin tehdasmuseon vihkiäisiä.

 

Verla mainittiin ensikerran vuonna 1986 UNESCOn ylläpitämän maailmanperintöluetteloon liittämisestä, kun maan hallitus valmistautui ratifioimaan maailmanperintösopimusta. Sopimus allekirjoitettiin seuraavana vuonna ja vuonna 1988 julkaistiin luettelo kaikista niistä kulttuurihistoriallisesti merkittävistä maamme kohteista, joita tultaisiin esittämään listalle. Verla oli tällä listalla aivan alusta pitäen ja omistaja teki vuonna 1991 ehdotuksen koko museoalueen virallisesta suojaamisesta. Kymen lääninhallitus päätti vuonna 1992 rakennussuojelulakiin vedoten suojella vanhan puuhiomon ja pahvitehtaan rakennuskannan ympäristöineen. Valtioneuvosto siunasi suojelupäätöksen vuonna 1993 ja saman vuoden alkukesästä maailmanperintökoordinaatori, tohtori Henry Cleere, vieraili Verlassa suorittamassa katselmusta. Vielä yksi voimainkoitos oli tarpeen; Jaalan ja Valkealan kunnat yhdessä UPM-Kymmenen ja muiden maanomistajien kanssa päättivät vakuudeksi laatia Verlaan osayleiskaavan säätelemään ruukkikylän rakennushankkeita ja ympäristönhoitoa. Maailmanperintökomitean kokous Meksikon Meridassa joulukuussa 1996 vahvisti Verlan nimeämisen uudeksi maailmanperitökohteeksi ja Verlan alueen osayleiskaava sai lopulta lainvoiman alkutalvesta 2001.

Verla©Esa Hakala