sunnuntai 30. maaliskuuta 2014


Helsingin Musiikkitalo
10.11.1846 Helsingissä pietistiseen virkamiesperheeseen syntynyt Martin Wegelius jätti vahvan jälkensä maamme musiikkihistoriaan mm. Helsingin Musiikkiopiston perustajana. Wegelius, jonka muistamme säveltäjänä, kuoronjohtajana ja ennen kaikkea varsinkin suomalaisen musiikkikoulutuksen isänä, toimi myös musiikkikriitikkona Helsinfors Dagbladissa sekä konserttipianistina ja Suomalaisen Oopperan kapellimestarina. Martin Wegelius aloitti piano-opintonsa Gabriel Linsénin johdolla ja jatkoi myöhemmin ruotsalaisen Philip Jacobssonin ja saksalaisen Emil Zechin ohjauksessa opintojaan. Filosofian maisteriksi hän valmistui vuonna 1869 ja jatkoi valtion stipendin avulla musiikkiopintojaan Leipzigin konservatoriossa, Wienissä sekä Münchenissä. Vaikka Wegeliuksen sävellystuotanto jäi valitettavan suppeaksi - laajin kamarimusiikkiteoksensa lienee Viulusonaatti vuodelta 1876 - ennätti hän sentään kirjoittaa muiden töidensä ohessa sellaiset oppikirjat, kuin Lärobok i allmän musiklära och analys I-II (1888-1889), Lärabok och läsebok i tonträffning (1893), Den västerländska musikens historia (1893) ja Kurs i homofon sats, jotka olivatkin pitkään ahkerassa käytössä musiikinopetuksessa maassamme ja edellä mainituista teoksista käännettiin myös suomenkieliset laitokset. Keväällä 1882 Wegelius perusti Helsingin Musiikkiopiston, jonka johdossa ja opettajana hän myös toimi. Vuodesta 1939 tämä Musiikkiopisto muutti nimensä Sibelius-Akatemiaksi. Maamme tunnetuista säveltäjistä hänen opetuksestaan pääsivät nauttimaan ainakin Jean Sibelius, Armas Järnefelt, Erkki Melartin, Toivo Kuula ja Selim Palmgren. Vielä ennen kuolemaansa (22.3.1906 Helsinki) Martin Wegelius ennätti nautti muutaman vuoden valtion taiteilijaeläkettä (vuodesta 1902 lähtien) ja Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäsenyydestä (vuodesta 1904 lähtien).

Martin Wegelius
Martin Wegeliuksen kutsumana Helsingin Musiikkiopistoon saapui opettajaksi Italian Empolissa 1.4.1866 syntynyt säveltäjä, pianisti, pedagogi, esseisti ja kapellimestari Ferruccio Busoni, jonka vanhemmat olivat myös musikereja; äiti pianisti ja isä klarinetisti. Busoni tunnetaan Jean Sibeliuksen vannoutuneena ystävänä ja musiikillisena tukijana. Vuonna 1894 Busoni muutti Berliiniin, jossa toimi mm. Claudio Arraun, Egon Petrin ja Kurt Weilin opettajana, oman taiteilijanuran ohessa. Ensimmäisen maailmansodan vuosina Busoni asusti Bolognassa ja Zürichissä muuttaen jälleen vuonna 1920 Berliiniin, jonne hänen päivänsä päättyivät 27.7.1924 kroonisen munuaistulehduksen vuoksi. Säveltuotantonsa puolesta Busoni muistetaan ennen kaikkea pianokirjallisuudestaan - paljon sovituksia pianolle Johann Sebastian Bachin musiikista - sekä oopperoistaan.

Nyt on pakko hämmentää tarinaani vielä kolmannella Helsingin musiikkielämää mullistaneella hahmolla, itse tarinan päähenkilöllä, 2.12.1856 Helsingissä syntyneellä Robert Kajanuksella. Robert syntyi maanmittausinsinööri Georg August Kajanuksen (s. 1.5.1812 ja k. 294.1888) ja puolisonsa Agnes Ottilia Kajanuksen os. Flodin (s. 16.7.1824 ja k. 3.4.1902) 10-lapsiseen suurperheeseen; näistä kymmenestä vesasta vain neljä ennätti aikuisikään. Nielunsa kolmevuotiaana kurkkumätälääkityksellä polttanut Robert menetti näin mahdollisen lauluäänensä ja vasenkätisenä - tosin oikeakätiseksi ensin opetetulla - hän sai heittää myös haaveet konserttiviulistin urasta. Musiikin alkeet Robertille opetti äiti, itsekin pianisti, pianon ääressä. Vuonna 1868 Robert Kajanus aloitti 12-vuotiaana Helsingin yliopiston musiikinopettaja Richard Faltinin ohjauksessa opinnot musiikinteoriassa sekä sävellyksessä ja Helsingistä hänen opintiensä johti sitten Leipzigin konservatorioon jatko-opintoihin. Tässä vuonna 1843 Felix Mendelssohnin perustamassa maailmankuulussa opinahjossa opiskeli tuolloin syksyllä 1877 yli 500 musiikinopiskelijaa kaikkialta maailmasta, joista puolet olivat Amerikasta ja Englannista; sama konservatorio oli suonut oppejaan myös monille Kajanuksen maanmiehille musiikinsaralla vuosien saatossa. Leipzigin Gewandthaus-orkesterin konserttimestari ja konservatorion viulunsoiton professori Henry Schradiekin oli käytännössä sekä Robert Kajanukselle että hieman myöhemmin myös Jean Sibeliukselle oli se herra, jonka nimenomaisesta neuvosta molemmat saivat luopua kaikista haaveistaan konsertoivan viulutaiteilijan unelmaurasta.
Robert Kajanus

Tuolloin jo Robert Kajanus loi hyvät suhteet verkostoitumalla pohjoismaisiin kollegoihin, kuten Iver Holter, Johan Selmer, Catharinus Elling, Johan Svendsen, Christian Sinding ja Edvard Grieg. Hän sai erinomaista ohjausta kuunnellessaan huippuorkestereita ja kuuluja kapellimestareita, sellaisia kuin Hans von Bülow ja Arthur Nikisch, joista jälkimmäinen sai itseoppineena kapellimestarina ja orkesteriviulistina - hän oli myös loistava pianisti - myös itse ohjausta sellaisilta musiikkimiehiltä, kuin Johannes Brahms, Richard Wagner, Franz Liszt, Giuseppe Verdi ja Anton Brukner. Tämä itävaltaunkarilainen kapellimestari opiskeli viulunsoittoa ja säveltämistä Wienin konservatoriossa, johti maailmankuuluja Leipzigin Gewandthaus-orkesteria ja Berliinin Filharmonikkoja ja jäi historiankirjoihin ensimmäisen kokonaisen sinfonian kaupalliselle äänitteelle Berliinin Filharmonikkojen kanssa saattamisesta vuonna 1914 (teos oli Ludwig van Beethovenin Sinfonia nro 5).

Kouluajoistaan lähtien nuori Kajanus oli innokas tapaamaan ja keskustelemaan tuon ajan merkittävien suomalaisuusmiehien kanssa. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat ainakin Elias Lönnrot, kirjallisuuden professori Fredrik Cygnaeus, suomenkielen professori August Ahlqvist, historian professori Sakari Topelius ja koulu-uudistaja Uno Cygnaeus. Sammatissa ahkeria eläkepäiviään viettänyttä Elias Lönnrotia Kajanus ennätti tavata useita kertoja ja lainaan nyt Robertin omaa todistusta heidän ensitapaamisestaan kesältä 1874: "Niin yksinkertaiseksi kuin meidän ensimmäinen taloontulomme muodostuikin, se silti on säilynyt elävänä muistissani. Lönnrot istui hiljaisessa työhuoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä pukeutuneena tutunomaiseksi käyneeseen pitkään ruumiinmukaiseen palttinatakkiinsa monine nappeineen. Lausuttuaan meidät tervetulleiksi, pyysi hän, ilmeisesti hämillään meiltä anteeksi, että hän oli avojaloin. Huolimatta meidän vastaväitteistämme hän haki tohvelinsa, ja niiden keralla näytti palautuneen varmuudentunto. Keskustelu saatiin vireille ja Lönnrot johti sen alalle, joka saattoi huvittaa nuorisoa. Kun hän tahtoi tietää jotakin meistä itsestämme esitti ystäväni Franz Tamminen itsensä runoilijana, minä taas ilmoitin, että - paitsi vakinaista koulupoika-ammattiani - harjoitin säveltämistä. Lönnrotin omista töistä saimme tietää, että hän valmisti suomalaista sanakirjaansa. Pidin varmana, että Franzin korkea tehtävä vaikuttaisi Lönnrotiin, mutta, kumma kyllä ei se suuresti herättänyt hänen mielenkiintoansa. Sen sijaan osoitti hän uteliaisuutta, kuultuaan minun musikaalisista taipumuksistani. Niinpä ukko otti esille kanteleensa ja näytti minulle miten hän oli kirjoittanut muistiin keräämänsä kansansävelmät. Nuottikirjoitusta kun ei osannut, oli hän itse keksinyt oman numerosysteeminsä. Millainen se järjestelmä oli, sitä en, ikävä kyllä, enää muista, mutta hämärästi muistelen, että Lönnrot oli numeroinut kanteleensa kielet ja että laulujen intervallimerkintä riippui niistä. Numerokirjoitus oli paperiliuskoilla, jotka pistettiin kanteleenkielen pidikkeen alle, mistä ukko tarpeen tullen poimi ne esille."

Vielä Pariisissa Robert Kajanus opiskeli musiikillisia valmiuksiaan ja siellä hänen omia teoksia jopa kustannettiinkin. Leipzigissa opiskellessaan hänen tuotantoaan oli kustantanut Breitkopf & Härtel ja Fr. Kistner. Pariisista Kajanus kuitenkin palasi jälleen Saksaan imemään musiikillisia vaikutteita ja lopulta kesällä 1882 Kajanus rantautui takaisin Helsinkiin nuoren vaimonsa Johanne Müllerin kanssa, ja Helsingissä hän melko pian otti yhteyttä Martin Wegeliukseen.

1.12.1916 Dagens Pressiin antamassaan 60-vuotishaastatelussa Robert Kajanus muisteli seuraavaa: "Muistan vielä Ruotsalaisen teatterin orkesterin, jossa Karl Fredrik Bis Wasenius heilutti tahtipuikkoa. Sen muodosti kaksitoista miestä, enimmäkseen kaartilaisia ja ylioppilaita; vain pari jäsentä oli ammattimuusikkoja. Se oli kaupungin ainoa orkesteri, ja sillähän ei voinut tehdä paljon mitään. Sitten tuli amatööriorkesteri, jossa oli 18 jäsentä, mutta siitä ei tullut pitkäikäistä. Kun keväällä 1882 oleskelin tilapäisesti Dresdenissä, sain kirjeen, jossa kerrottiin, että amatööriorkesteri oli hajaantunut. 'Tämä merkitse Helsingin musiikkielämän loppua', sanottiin kirjeessä kuin hätähuutona." Tämän kirjeen Robert Kajanukselle kirjoitti Helsingistä G. A. Dahlström, joka Kajanuksen opintomatkan alkutaipaleella oli hänen matkakumppaninsa ja josta hieman myöhemmin kehkeytyi perustetun orkesterin viuluryhmän jäsen ja kannustaja.

Seuraava aikalaistodistus on Robert Kajanuksen läksiäishaastattelusta keväältä 1932: "Se lähti alkuunsa eräästä kirjeestä minkä - silloin Dresdenissä asuen - sain loppukeväällä 1882. Se tuli Helsingistä ja sisälsi tiedon, että R. Hrimalyn orkesteriyritys, johon kuului 18 muusikeria, oli perikatonsa partaalla. Monesko orkesteriyritys järjestyksessä se oli, joka näin luhistui, en muista enää, mutta pitkä sarja niitä oli toinen toisensa jälkeen sortuneita. Ja nyt oltiin sitä mieltä, että minun oli tultava kotiin Suomeen ja pantava alkuun uusi orkesteri.

Vastasin, että kesäksi ei ollut mitään tehtävissä, mutta että heinäkuussa aioin palata Suomeen ja sittenpähän nähtäisiin. Niinpä sitten saavuinkin kotimaahan, pian sen jälkeen tapasin Martin Wegeliuksen, ja kun sitten kerran käyskennellessämme Esplanaadilla kuljimme Kappelin ohi, huomasi Wegelius parvekkeella erään henkilön, jonka nähdessään hän minulta kysyi: "tiedätkö kuka tuo mies tuolla on?" "En", minä vastasin. "Hän on kauppias W. Klärich, ja nyt saat tehdä tuttavuutta hänen kanssaan." Wegelius vei minut parvekkeelle ja esitteli minut, sanoen: "tässä on eräs nuori mies, jolla on sellainen mieletön tuuma, että hän aikoo perustaa vakinaisen orkesterin". Minkä jälkeen Wegelius jätti meidät, Klärichin ja minut, kahden.

Vaikka minut esiteltiin mielettömänä nuorena miehenä, heräsi Klärichissä mielenkiinto orkesteriyritystä kohtaan, ja hän sanoi, että jos kauppias Sinebrychoff saataisiin mukaan, olisi siinä Klärichkin... kun sitten kävin Sinebrychoffin luona, hänkin vastasi myöntäen, ja sitten olimme periaatteessa yksimielisiä Helsingin orkesteriyhdistyksen perustamisesta."

Martin Wegeliuskaan ei itse uskonut kauppias Waldemar Klärichin sijoittavan enää rahojaan orkesterihankkeisiin, koska kauppias oli edellisissä orkesterihankkeissa ainoastaan menettänyt merkittäviä summia, mutta toisin kävi. Varsin pian - muutamassa päivässä - hankkeen rahoitus eteni ja vuonna 1980 Klärichin jälkeläisten luota löytyneiden dokumenttien joukosta tuli esille kaksi sopimusta, jotka laskivat perustan Helsingin orkesteriyhdistyksen toiminnalle. Bulevardi 40 osoitteessa on toisen sopimuksen mukaan 3.9.1882 kirjoitettu alle orkesteriyhdistyksen perustamispöytäkirja, jonka läsnä olleina ovat allekirjoittaneet kauppiaat Klärich ja Sinebrychoff sekä kapellimestari Robert Kajanus. Klärich otti sopimuksen mukaan vastatakseen 10 000 markasta orkesterin vuotuisista kustannuksista ja Sinebrychoff 5 000 markasta. Kajanuksen osuus oli siten 10 000 mk, josta 6 000 mk tuli siitä, että hän luopui ensimmäisenä toimintavuotena 6 000 mk:n sovitusta palkastaan ja sijoitti lisäksi vielä 4 000 mk omaa rahaa yhdistykseen. Ensimmäiset vuodet olivat siis Kajanuksen perheessä niukkoja, mutta tarvittavia lisätuloja tuli kuitenkin Robertin toimiessa pari vuotta Helsingin yksityislyseon musiikinopettajana sekä maineikkaan Muntra Musikanterin kuoronjohtajana. Orkesteriyhdistys arvioi menoja kertyvän (ilman johtajan palkkaa) n. 58 000 mk (205 000 €) ja tuloja n. 38 000 mk (135 000 €) toiminnan alkaessa. Alkuun orkesteriin kiinnitettiin 36 soittajaa, monia jopa ulkomailta asti. Uusi orkesteri sai ensimmäisen harjoitustilansa Uuden teatterin yläkerrasta harjoitusten työkielen ollessa saksa ja ensimmäinen konsertti järjestettiin Yliopiston Juhlasalissa 3.10.1882 klo 19.30. Toinen konsertti oli 2.11.1882 samaisessa paikassa.

Toinen löydetyistä sopimuksista on tehty elokuun lopussa vuonna 1882 Uuden teatterin kanssa. Tässä sopimuksessa 14 soittajan orkesteri saa teatterilta 16 000 mk vuodessa. 60 populäärikonsertin budjetoitiin tuottavan 15 000 mk:n tulot yhdistykselle ja sinfoniakonserteista 5 000 mk:n tulot. Budjettiin oli jo tuossa vaiheessa ilmestynyt 2 000 mk:n tulot yhdistyksen ylläpitämästä orkesterikoulusta, vaikka tämä koulu toteutui vasta vuonna 1885 ja tuotti - ainakin alkuun - yhdistykselle enemmän kuluja kuin tuloja. Talousvaikeuksien edessä orkesteri oli monasti ja sen toiminta oli useasti katkolla; Kajanus järjesti lopulta osakeannin ja markkinoi itsekin varakkaammalle väestölle orkesterin osakkeita. Orkesterin esiintymispaikoiksi vakiintuivat Yliopiston Juhlasali ja Seurahuone populäärikonserteissa.  
Villa Vikan on Martin Wegeliuksen rakennuttama huvila Raaseporin kunnassa, josta muusikot ja säveltäjät saavat vuokrata työskentelytilaa itselleen. Teosto lahjoitti paikan Musiikin edistämissäätiölle.

Osittain orkesterikoulusta johtuen ajautui herrojen Martin Wegeliuksen ja Robert Kajanuksen suhde pitkäksi aikaa erittäin huonolle tolalle. Kun Kajanus anoi Helsingin kaupungilta avustuksia orkesterilleen, olivat Wegeliuksen johdolla svekomaanit jyrkästi vastustamassa näitä avustuksia. Seuraavaksi Kajanus ymmärsi anoa senaatilta apua ja saikin ymmärrystä osakseen tässä hankkeessa. Robert Kajanus kielsi jyrkästi orkesterinsa muusikoita esiintymästä musiikkiopiston järjestämissä konserteissa, vaikka muusikot olisivat näistä konserteista saanet lisäansioita. Musiikkiopiston ja uuden orkesterin tilaisuudet järjestettiin varmuuden vuoksi vielä samoina päivinä ja samoihin kellonaikoihin kaikkinaisen yhteistyön vaikeuttamiseksi. Wegelius kielsi opistonsa opiskelijoilta menemästä orkesterin konsertteihin. Martin Wegelius edusti vankasti opin ja koulutuksen merkitystä muusikon ammatissa, kun taas Robert Kajanuksen lähestymistapa oli huomattavasti käytännönläheisempi. Wegeliusta korpesi varmasti myös rajoitetut mahdollisuudet toimia kapellimestarina ja molemmat herrat olivat hyvin autoritaarisia johtajia sekä merkittävän pitkävihaisia luonteeltaan. Kauna ja eripura jatkuivat aina kesään 1903, jolloin Baselin musiikkijuhlilla Wegelius ja Kajanus sopivat välinsä ainakin muodollisesti kuntoon.

Helsingin kaupunginorkesteri ei ole maassamme vanhin sinfoniaorkesteri, sillä sen kunnian on saanut Turun filharmoninen orkesteri: Turun orkesterin historia alkaa vuodesta 1790, jolloin Turun Soitannollinen Seura perustettiin kaupunkiin. Täydet mitat täyttäviä sinfoniaorkestereita Suomessa on tällä kertaa ainoastaan kolme kappaletta; Helsingissä Musiikkitaloaan kotinaan pitävät Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri sekä Pohjoismaiden suurimmassa konserttisalissa - Tampere-talon suuressa salissa - ja Tampere-talosta paikkansa löytänyt Tampere Filharmonia. Helsingin kaupunginorkesterin vuotuinen budjetti on n. 10 miljoonaa euroa ja ylikapellimestarina toimii nykyään vuonna 1963 syntynyt John Storgårds sekä emeritus ylikapellimestarina 2.3.1944 syntynyt Leif Segerstam. Helsingin kaupunginorkesterin intendenttinä on Gita Kadambi.
Robert Kajanus ja Helsingin kaupunginorkesteri©Esa Hakala

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014


Venäjän keisari Aleksanteri III
 
Venäjän keisari ja Suomen suurruhtinas Aleksanteri III ja hänen syntymäpäivänsä 10.3.1846 - Aleksanteri oli syntynyt jo vuotta aiemmin Aleksanteri II ja keisarinna Maria Aleksandrovnan toisena poikana - jäi historian kirjoihin Suomen Taideyhdistyksen viralliseksi syntymäpäiväksi. Yhdistyksen perustehtävä oli luoda perusta Suomen taide-elämälle, tukea suomalaista kuvataidetta sekä edistää kuvataiteiden tuntemusta ja kaikkinaista harrastustoimintaa. Tehtävä oli aluksi pioneerityötä; Suomessa ei ollut vielä tuolloin vakituisia taidenäyttelyitä eikä taidearviointia julkisesti. Ensimmäinen tavoite oli, että Suomessa ylipäänsä olisi kuvataiteilijoita ja tämän vuoksi taiteilijat ja lahjakkuudet olisi ensin löydettävä ja sitten saatettava saamaan pätevää harjoitusta ja koulutusta tulevia tehtäviä varten kulttuurityöntekijöinä Suomessa. Näitä tarkoituksia varten Taideyhdistys jakaa vuosittain palkintoja ja apurahoja kuvataiteilijoille ja taidearvostelijoille. Yhdistyksen ensisijainen tarkoitus on tukea varsinkin nuoria ja lahjakkaita, uransa alkutaipaleella taivaltavia kuvataiteilijoita. Jo vuonna 1858 Suomen Taideyhdistys perusti nuorille ja lahjakkaille taiteilijanaluille palkinnon - Dukaattipalkinnon -, joka myönnetään erityisistä ansioista nuorille, enintään 35-vuotiaille kuvataiteilijoille.

Taideyhdistysliikkeen synty voidaan hyvin nähdä historian valossa Euroopan saksankieliseen alueeseen liittyvänä ilmiönä. Taideyhdistykset olivat uuden ajan taidemesenaatteja, jotka tukivat erityisesti oman aikansa taiteilijoita ja taidetta, kun äveriäät keräilijät taas yleensä keskittyivät vanhaan taiteeseen. Valistusaika oli myös tehnyt tehtävänsä ja kulttuurialan vahvistuessa taide sai jalansijaa uusissa yhteiskuntaluokissa aina työläisiä myöten. Taidemaalari ja professori Karl Ludwig Frommelin aloitteesta perustettiin vuonna 1818 Karlsruhen taide- ja taideteollisuusyhdistys, jota nykyään pidetään taideyhdistysten alkuna. Pohjoismaista ensimmäisenä taideyhdistysajatus levisi Tanskan Kööpenhaminaan, joka ennätti perustaa oman yhdistyksensä jo vuonna 1825. Ruotsissa Stockholms Konstförening näki päivänvalon vuonna 1832 ja Norjassa Konstforeningen Kristianissa (Oslossa) perustettiin hieman myöhemmin eli vuonna 1836. Julkisesti Suomessa aivan ensimmäinen idea Taideyhdistyksen perustamisesta esiteltiin jo vuonna 1834, mutta tuolla kertaa ajatus ei vielä edennyt toiminnan tasolle; syynä on pidetty suomalaisen sivistyneistön tuolloin vielä ymmärtämättömyyttä laajasti taiteiden merkityksestä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sai alkunsa kuitenkin jo vuonna 1831 ja melko pikaisesti alkoi ilmapiiri olla suotuisa myös kuvataiteen saada oma yhdistyksensä asioitaan edistämään.

Suomen Taideyhdistyksen ensimmäisten hyväksyttyjen sääntöjen mukaisesti yhdistyksen tarkoitus oli "edistää isänmaassa aistia kuvaamataiteita kohtaan ja rohkaista niiden harjoittamiseen henkilöitä, joilla on siihen luonnostaan taipumuksia, mutta jotka ovat vailla varoja ja keinoja edistyäkseen siinä ilman vierasta tukea." Taideyhdistyksen tehtäviin kuului taideteosten ostamista ja jäsenistön kesken arpajaisissa teosten jakamista, näyttelyiden järjestäminen sekä taiteilijoiden taloudellinen tukeminen apurahoin. Vuonna 1868 Taideyhdistyksen sääntöjä päivitettiin määrittelemään yhdistyksen asemaa ja organisaatiota. Säännöt määrittelivät mm. seuraavaa: "Yhdistys lunastaa pääasiassa kotimaisilta taiteilijoilta taideteoksia, joista osa vuosittain arvotaan yhdistyksen jäsenten kesken, järjestää julkisia näyttelyitä, ylläpitää taidekokoelmaa ja piirustuskouluja."
Salaneuvos Carl Johan Wallen

Suomen Taideyhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi vapaaherra, salaneuvos Carl Johan Walleen ja luultavasti hänen arvovallallaan oli keskeinen merkitys yhdistyksen saadessa suurruhtinas Aleksanterin suojelijakseen. Ensimmäisen kerran Suomen Taideyhdistys jakoi stipendejä ja järjesti teosarpajaiset seuraavana vuonna perustamisestaan eli vuonna 1847. Helsinkiin perustettiin jo vuonna 1848 oma piirustuskoulu Taideyhdistyksen siipien suojassa - Turussa piirustuskoulu oli ennättänyt aloittaa jo muutaman vuoden aiemmin. Vuonna 1851 Taideyhdistyksen suojelija ja suurruhtinas Aleksanteri teki erittäin merkittävän lahjoituksen yhdistyksen taidekokoelmaan; 28 taideteosta käsittävä kokoelma hankittiin vapaaherra O. W. Klinckowströmiltä ja ainoana edellytyksenä oli teosten näytteille saattaminen. Tämä kokoelma oli siis Suomen ensimmäinen julkinen taidekokoelma ja se tietenkin muodosti myös Suomen kansallisen taidekokoelman perustan. Vasta kymmenen vuoden kuluttua lahjoituksen saamisesta näyttely sai esittelypaikkansa ja lopullinen museorakennus valmistui vuonna 1887, jonka tänään tunnemme Ateneumina. Nimen museorakennukselle ideoi Suomen Taideyhdistyksen puheenjohtaja, estetiikan professori C. G. Estlander ja vasta rakennukseen muuton jälkeen vuonna 1888 Ateneumin kokoelma sai virallisesti museokokoelman statuksen. Taideyhdistyksen museo- ja koulutustoiminnat säätiöitiin vuonna 1939, kun perustettiin Suomen taideakatemian säätiö, Finlands konstakademi, ja sitä ennen Suomen Taideyhdistys kartutti ansiokkaasti Ateneumin taidekokoelmia. Suomen valtio otti vuonna 1990 Ateneumin taidekokoelmat haltuunsa ja nykyään Taideyhdistys ei enää ylläpidä omia kokoelmia, vaan jakaa lahjoituksina taidearpajaisissa hallitsemiaan taideteoksia ja Suomen Taideyhdistyksen arkisto sijaitsee Kuvataiteen keskusarkistossa.
Ateneum Rautatietorin etelälaidassa

Suomen Taideyhdistyksen jäseneksi pääset suhteellisen helposti ja jäsenmaksukaan ei muodosta perin suurta rasitetta; jäsenmaksu lienee 30 € per vuosi. Käykääpä nyt ainakin tutustumassa tähän merkittävään taidemuseoon Helsingissä ja nauttikaa kaikilla mahdollisilla tavoilla sen tarjoamista antimista - varmuuden vuoksi!

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014


Joana Maria Amaro da Costa da Luz Carneiro
 
Suuren perheen - peräti yhdeksän lasta - kolmantena lapsena 30.9.1976 syntynyt Joana Carneiro sai kotoa tukea monipuolisesti musiikkiharrastuksiinsa; viisivuotiaana hän oli jo kuorossa mukana laulamassa, perheen lapset musisoivat keskenään ahkerasti, vanhemmat tukivat harrastusta vieden lapsiaan varhain jo konsertteihin ja oopperoihin. Joanan isä on Portugalin entinen opetusministeri Roberto Carneiro. Hän sai sisaruksiensa tapaan musiikkikoulutusta yksityisessä musiikkikoulussa ja jo yhdeksän vuotiaana hän tiesi, että hänestä tulisi kapellimestari. Joanan oma soitin on alttoviulu, jonka opiskelun hän aloitti Academia Nacional Superior de Orquestrassa, Lissabonissa. Tuolloin hänen musiikillisesta ohjauksesta vastasi mm. Jean-Marc Burfin. Hänen maisterin opintojaan ohjasivat Victor Yampolsky ja Mallory Thompson ja paikkana oli Northwestern University. Musiikin tohtorin opintoja hän jatkoi Michiganin yliopistossa, jossa häntä luotsasi tutkintoon mm. Kenneth Kieser. Jo Michiganin yliopistovuosinaan hän johti yliopiston sinfoniaorkesteria ja University Philharmonia Orchestraa. Vuonna 2002 Joana herätti huomiota Carnegie Hallissa pääsemällä finaalin (Maazel-Vilar) kapellimestarikilpailussa ja samaisena vuonna hänet palkittiin Nuorten musiikkisäätiön kansallisella kapellimestaripalkinnolla. Vuodet 2002-2005 Joana johti Los Angeles Debut Orchestraa ja hän on toiminut myös Los Angelesin Chamber Orchestran avustavana kapellimestarina. Vuosina 2005-2008 hän työskenteli Los Angeles Philharmonicin kanssa ja oli päävierailijana vuodet 205-2006 Metropolitan Orchestran luona Lissabonissa. Päävierailijana hän on tehnyt työtä myös Gulbenkian Orchestran kanssa. Tammikuussa 2009 hän tuli valituksi Berkeley Sinphonyn musiikilliseksi johtajaksi ja vuona 2010 hän kumarsi itselleen Helen M. Thompsonin palkinnon. Tämän vuoden alusta Joana on aloittanut yhteistyön Orquestra sinfonica Portuguessan kapellimestarina.
 

Vierailukutsuja Carneirolle tippuu maailmalta jatkuvasti ja hän on erittäin kysytty vierailija monessa paikassa. Hänen omien sanojensa mukaan orgaaninen tapa työskennellä orkestereiden kanssa on miellyttävää katsottavaa ja tuottaa myös hyvin nautinnollista musiikkia kuunneltavaksi. Hän keskustelee mielellään paljon orkesterin soittajien kanssa rakentavasti ja on erittäin ahkera harjoituttaja käyttäen hyvin tehokkaasti annetut harjoitusajat hyväkseen, laadusta tinkimättä. Helsinkiin hänet saatiin sangen pienellä varoitusajalla paikkaamaan sairastunutta Alan Buribajeviä ja huomion arvoista on sekin, että konsertin sovittua ohjelmaa ei kapellimestarin vaihtumisen takia tarvinnut muuttaa. Konsertin avausnumerona on siis Ludwig van Beethovenin Coriolanus alkusoitto ja  säveltäjämestarin Pianokonsertto nro 4 on saanut solistikseen brittiläisen Freddy Kemfin. Konsertin lopun täyttää Johannes Brahmsin Sinfonia nro 1, c-mollissa op. 68, joka julkaistiin vuonna 1876 - siis sata vuotta ennen Joana Carneiron syntymää - Brahmsin ollessa jo 43-vuotias.
Johannes Brahms syntyi 7.5.1833
Hampurissa ja kuoli 3.4.1897 Wienissä.

Vuonna 1977 syntynyt ja Berliinissä majapaikkaansa pitävä brittiläinen pianisti (isä saksalainen ja äiti japanilainen) Freddy Kempf saatiin Helsinkiin HKO:n pianosolistiksi soittamaan Ludwig van Beethovenin Pianokonserton nro 4. Ronald Smithin ohjauksessa alle neljä vuotiaana pianonsoittonsa aloittanut Kempf herätti huomiota jo neljä vuotta myöhemmin soittamalla Mozartin Pianokonserton nro 12, K 414 Royal Philharmonic Orchestran solistina Royal Festival Hallissa ja vuonna 1987 hän voitti ensimmäisen kansallisen Mozart kilpailun Englannissa sekä vuonna 1992 hänet nimitettiin BBC:n Vuoden Nuoreksi Muusikoksi hänen soittaessa Rahmaninovin Rapsodian Paganinin muunnelmista. Vuonna 1996 Kemf debytoi New Yorkin Carnegie Hallissa ja vuonna 1998 hän sai kuuluisuutta ja huomiota Moskovassa kansainvälisessä Tshaikovski-kilpailussa täysin ansaitusti. Freddy Kempf on ahkera levyttäjä; hän on levyttänyt ainakin Bachin, Beethovenin, Chopinin, Lisztin, Prokofjevin, Rahmaninovin ja Schumannin musiikkia äänilevyille. Vuonna 2000 hän perusti omaa nimeään kantavan trion, jossa hänen lisäkseen soittavat: Pierre Bensaid (viulu) ja Alexander Chaushian (sello).
Freddy Kempf

Ainakin keskiviikon aamupäivän kenraaliharjoituksissa paikalle runsaslukuisana matkustanut kuulijakunta - koostuen sekä iäkkäämmästä seniorväestä että ilahduttavan runsaasta opiskelijanuorisosta - hiljentyi hiirenhiljaa kuulemaan Freddy Kempfin syöksyessä kuin vaivihkaa Beethovenin konserton haasteiden pariin. Hänen suvereeni teoshallintansa on hienoa ja vaivatonta kuunneltavaa. Hetkittäin salissa oleva musiikintarkkailija saattoi seurata, kuinka Kempf ikään kuin suolsi musiikkia soittimen koskettimille soittajan itse tarkkaillessa orkesterin edesottamuksia katseen ollessa käännettynä täysin toisaalle ja muihin asioihin. Keskiviikkoaamuisen kenraaliharjoituksen perusteella arvioiden keskiviikon ja torstain konsertti-illat ovat hyvin nautinnollista kuunneltavaa hyvän konserttimusiikin ystävälle. Solistisia kykyjään pääsi orkesterissa esittelemän myös konserttimestari Pekka Kauppinen. Käykääpä todistamassa tämä todeksi ja nauttikaa täysin häikäilemättömästi hienosta Musiikkitalosta ja perinteitä jalosti kantavasta ja vuonna 1882 perustetun Helsingin kaupunginorkesterin soitosta uljaassa pääkaupungissamme, Helsingissä.