sunnuntai 31. maaliskuuta 2013



Saksalaisen Ferdinand Uhden tarkkoihin tutkimuksiin ja liikemies Carl Nottbeckin vahvaan kokemukseen pohjautuen, toisaalta hyödyntäen tehokkaasti privilegiota, joka mahdollisti tullittoman kaupankäynnin Venäjän markkinoille, laskettiin uusien omistajien usko Finlaysonin tehtaan hankinnalle. James Finlayson oli kaupan ehtona edellyttänyt uudenkin yhtiön nimessä säilytettävän hänen nimensä. Korkea laatu oli tavoitteena, koska oli kilpailtava englantilaisten tuotteiden rinnalla. Uusilla omistajilla oli siis vahva usko tulevaisuuteen ja tehtaan tuotanto päätettiin kymmenkertaistaa entiseen nähden. Pian tarvittiin siten uusia tehdasrakennuksia, ulkomaisia koneita, lisää osaavaa työläisten määrää sekä ammattitaitoisia mestareita lähinnä Englannista. William Wheeler tuli äänettömäksi yhtiömieheksi kolmasosan osuudella uuteen yhtiöön Nottbeckin ja Rauchin rinnalle. Yhtiötä ryhtyi johtamaan Carl Nottbeck ja hän vastasi myös Pietarissa tehtaan tuotteiden myynnistä Venäjälle. Uuden yhtiön nimeksi tuli Finlayson et Companie ja omistajien pysytellessä Pietarissa oli Ferdinand Uhde uuden tehtaan paikallinen johtaja.



Ferdinand Uhde sai laajat oikeudet uusilta omistajilta toimia tehtaan johtajana; hänellä oli yksin nimenkirjoitusoikeus yhtiön nimen kirjoittamiseen, hän sai ottaa uuden tehtaan vastaan, hallinnoida tätä tehdasta ja tehdä yksin päätöksiä koskien tehtaan sopimuksia. Hänen velvollisuutenaan oli myös laatia raportti Carl Nottbeckille kahdesti viikossa Pietariin, laatia vuosittain tilinpäätökset ja yhtiökumppaneille toimittaa tiliasemat. Tehdas vaihtoi omistajaa sovitulla kauppahinnalla -15 000 ruplaa ja uusi yhtiö jäi vielä James Finlaysonille velkaa 38 599 ruplaa ja 82 kopeekkaa - 1.3.1836 ja kauppakirja on päivätty 2.6.1836. Raastuvanoikeus vahvisti tämän kaupan neljä päivää myöhemmin, mutta Senaatti tutkiessaan Finlaysonin valtionlainaa ja sen kiinnityksiä totesi kaupan mitättömäksi. Senaatin tulkinnan mukaan Uhden valtakirja ei antanut hänelle oikeuksia ostaa tai myydä kiinteää omaisuutta yhtiön puolesta. Näin jouduttiin laatimaan uusi kauppakirja, jonka ensin allekirjoittivat 29.5.1837 Rauch ja Nottbeck Pietarissa ja päivää myöhemmin Finlayson Tampereella. William Wheeler äänettömänä yhtiömiehenä oli kuollut edellisenä vuonna. Ferdinand Uhde oli vuoden 1836 alusta muuttanut asumaan polttimorakennukseen ja alkoi heti toteuttamaan isoa rakennusohjelmaa. 20-vuotias Carl Nottbeckin poika, Wilhelm Nottbeck, saapui hänkin 10.5.1836 Tampereelle perehtymään paikkakuntaan ja tehtaaseen.

Johannes Evangelist Gossner syntyi 14.12.1773 Länsi-Baijerissa, Hausenissa Tonavan sivujoen rannalla ja nimi oli hänelle vahvasti enteellinen, koska hänestä kehkeytyi vanhempien toiveista huolimatta - vanhemmat olivat talonpoikaista sukujuurta ja toivoivat pojasta hyvän koulumenestyksen vuoksi tiedemiestä - voimallinen sananjulistaja ja evankelista. Johannes vihittiin papiksi vuonna 1796 ja hän sai paljon kuulijoita ympärilleen sekä osoittautui jo varhain taitavaksi kirjoittajaksi. Vuodelta 1812 on hänen menestynein kirjansa "Ihmisen sydän Herran temppeli taikka saatanan asuinsija". Samaan aikaan Venäjä ja sen hallitsija kukisti Napoleonin onnettoman sotaretken Venäjälle ja tämän tapahtuman useat uskoivat olevan ennustettuna Raamatussa. 1800-luvun alku oli Pietarissa hyvin aktiivista aikaa uskonnollisille liikkeille ja niin Johannes Gossnerkin kulkeutui Pietariin ottamaan vastaan Pietarin Maltalaiskirkon saarnaajan toimen kesällä 1820. Hän saavutti hyvin pian erittäin vahvan aseman Pietarin hengellisessä elämässä ja kielikään ei ollut ongelmana, koska Pietarin sivistyneistö osasi hyvin saksaa. Gossner saarnojensa lisäksi piti myös hartaushetkiä yksityiskodeissa ja näin toimien oli ystävystynyt Carl Samuel Nottbeckiin ja hänen vaimoonsa Charlotta von zur Mühleen. Heidän Kutuzovin palatsissaan saattoi kokoontua jopa parisataa ihmistä näihin hartaustilaisuuksiin kerrallaan ja vaikka Gossner viihtyi Pietarissa vain neljä vuotta, jatkuivat hartaustilaisuudet Nottbeckien kodissa aina vuoteen 1855 asti. Vuonna 1824 perustivat liikemiehet Carl Nottbeck ja I. Venning Vasilin saareen 13. linjakadun taloon nro 56 Keisarinna Aleksandra Feodorovnan Köyhien lasten orpokodin keisarinnan armollisessa suojeluksessa.

Näissä Nottbeckien kotona pidettävissä hartaushetkissä olivat ystävystyneet myös Gossner ja Ferdinand Uhde ja heistä tuli ystävykset eliniäksi.  Uhde oli syntynyt 7.5.1797 Breslaussa ja oli saanut jämptin sotilaskoulutuksen. Itse hän on kertonut kokeneensa voimakkaan uskonnollisen kokemuksen nuorena ja Ilmestyskirjan ennustuksiin voimakkaasti luottaen lähtenyt Venäjälle 23-vuotiaana vuonna 1818. Kun Johannes Gossner kotiutui Saksaan, hän aloitti lähetystyön. Berliinin Betlehemin kirkon pappina hän oli vuosina 1829-1846 ja erottuaan virastaan kohdisti toimintansa köyhien, sairaiden ja turvattomien lasten elinolojen kohentamiseen. Gossnerin lähetystyö paisui ulkomailla kovasti; työtä tehtiin Afrikassa, Intiassa, Austraaliassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessakin heräsi asiaan innostus ja Suomen Lähetysseura perustettiin 19.1.1859. Kun Uhde lopetti Finlaysonilla vuonna 1860 ja muutti Berliiniin, hän aloitti työn Gossnerin laitosten johtokunnassa. Hän oli esimiehenä Elisabeth-sairaalassa, hoiti sen varoja ja vastasi kirjanpidosta. Tehtäviään hän hoiti kuolemaansa asti eli vuoteen 1876.

Finlaysonin uudet omistajat olivat keskinäisissä sopimuksissaan sopineet, että kristinuskon opetukset alkuperäisessä puhtaudessaan olivat heidän toiminnassaan ja keskinäisissä suhteissaan pohjana. Toiminnan tarkoituksena ei ollut vain voitontavoittelu, vaan myös korkeampia arvoja. Tavoitteena oli jatkaa tehtaan perustajan ihmisystävällisiä periaatteita ja järjestää köyhille lapsille työtä ja hyvä kasvatus.

Kenraalikuvernööri Fabian Steinheil aloitti Tampereella käydessään Tammerkosken perkaustyöt, jotka kestivät vuodesta 1817 vuoteen 1823. Koski ei ollut enää luonnontilassa, koska työ muutti sen ulkonäköä melkoisesti ja koskenniskalta räjäytettiin iso kallio pois. Samalla suurennettiin Teiskon ränniä ja saatiin aikaan Näsijärven pinnan laskeminen 1,2 metrillä. Rantakalliot louhittiin myös samassa yhteydessä. James Finlaysonin ehdotus uuden tehtaan paikaksi oli kosken ranta yläjuoksulla. Viipurilainen kaupunginarkkitehti Carl Leszig piirsi 3-4 kerroksisen tehtaan suunnitelman, jota kuitenkaan tehtaan teknillinen johtaja John Barker ei voinut hyväksyä. Barker laatikin omat suunnitelmansa, joita lähdettiin myös toteuttamaan. 12.3.1836 Suomen koskenperkaustöiden päällikkö, vapaaherra Carl Rosenkampff vieraili Tampereella tarkastamassa uutta vesivoiman käyttöä ja tutustui samalla Uhden suunnitelmiin. Rosenkampff antoi neuvoksi tehtaanrakentajille, että se tulisi pystyttää vähän kauemmaksi rannasta tulvaveden vuoksi, samalla hän ehdotti myös muita muutoksia. James Finlayson oli ehdotuksia vastaan ja siksi Rosenkampff ehdotti Vääksyn kartanon omistajan, koskenperkaustöiden insinöörikuntaan kuulunutta Fredrik Wilhelm Favorin ottamista mukaan valvomaan uuden tehtaan rakentamista. Favorin oli kartanonsa tiluksille Kangasalalle perustanut konepajan, jossa valmisti myös tuotteita myös Finlaysonillekin. Uhde taipui valitsemaan tehtaan paikaksi hieman kauempana koskesta olevaa vaihtoehtoa eli Rosenkampffin suosittelemaa  ehdotusta.


Englantilaisen John Bakerin tehdassuunnitelmiin uskottiin lujasti, sillä hänellä oli vankka kokemus oman konetehtaan pyörittämisestä Ruotsissa ja ennen sitä hän oli Belgiassa toiminut puuvillatehtaiden koneenrakennuksen erikoisasiantuntijana sekä saanut rakennuttaa suuren kehräämön. Teknillinen johtaja Baker ehdottikin tehtaaseen rakennettavan viisi kerrosta ja vielä lisäksi ullakkokerroksen sekä tehdassaleja suurennettavaksi, sillä tarvittavat konesarjat vaativat myös tilaa. Näin uuden tehtaan laskelmat tehtiin uusiksi, samoin kuin piirustukset muutettiin. Uhde valjasti Ruotsista kotoisin olleen ja Turusta mainion mainen työlleen saaneen muurarimestari Träsklinin tehtaan rakennustyöhön urakoitsijaksi. Muurarimestari toimitti Turusta perustustöihin Erik Wennerqvistin, joka oli suorittanut mestarinäytteensä vuonna 1828. Työt alkoivat 16.4.1836 ja Kuusvooninkinen (tamperelaisten puheessa) valmistui seuraavana vuonna. Muuraustöissä käytettiin n. 400 000 - 500 000 tiiltä ja tiilitehdas sai lopulta vaalean rappauspinnan kuorrutuksekseen. Vuonna 1893 Kuusvooninkinen sai kylkeensä kaksi kerrosta korkeamman sprinklertornin, jonka kattoa kiertää sakarakoristelu. Kutomokoneet tulivat Cockerillin tehtailta ja edustivat sen aikaista huippuosaamista maailmassa. Barker vastasi koneiden kokoamisesta ja työntekijöiden kouluttamisesta niitä käyttämään.  Vuonna 1843 Barker siirtyi Turkuun perustaen sinne kolmikerroksisen oman puuvillatehtaan vuonna 1847 ja liikekumppanina hänellä oli tässä tehtaassa apteekkari L. E. Stigzelius.

 


 


Tehdassalit oli tarkoitus rakentaa ilman väliseiniä, mutta nyt suunnitelmien muuttuessa ja tilojen kasvaessa tarvittiin joka salin 18 valurautapylvästä tukemaan välipohjia. Baker tilasi pylväät Ruotsista ja ensimmäisen 18 pylvään saavuttua Suomeen, huomattiin tavaran olevan kelvotonta ja tilaus peruttiin. Uuden tilauksen sai Fiskarsin tehdas Finlaysonilla tehtyjen puisten mallikappaleiden mukaisesti tehtäväksi ja nyt jälki oli kelvollista. Viimeiset pylväät Tampereelle saatiin syyskuussa 1837. Kokemuksesta rohkaistuneena tilattiin uuden tehtaan tarvitsema vesiratas myös Fiskarsilta. Pyörä toimitettiin Tampereelle osissa ja kuljetusta maantien varteen kerääntyi kansa ihmettelemään. Kuljetukseen tarvittiin kymmenen hevosta vetämään lavaa, jonka painavin osa oli tietenkin rattaan akseli. Voimapyörästä saatiin 50 hevosvoiman teho. Vesivoimalaitos nytkähti käyntiin 4.10.1837 klo 5.25 aamulla.


Ei kommentteja: